Kategoriat
elämä yhteiskuntafilosofia

Työn filosofia

Veijo Meri kirjoitti taannoin esseessään, että kaikki työnteko on perimmältään siirtämistä. Olen vaalinut tätä ajatusta ja todennut monta kertaa, miten hyvin se osuu kohdalleen ja ilmentää ihmisen toimintaa: polttopuiden hankkiminen, marjastaminen, sadonkorjuu, kaupankäynti kaikkineen, turismi jne.

Mutta nyt olen huomannut, ettei se pädekään kaikkeen työhön.

Olen pitkään etsinyt tietynlaisia nahkasaappaita. Kun teollisesti valmistettuna sellaisten hankkiminen alkoi näyttää toivottomalta, rupesin hakemaan suutareita. Lopulta Laitilasta tavoitin suutari Harri Mikkosen, joka pystyi ja suostui tekemään sellaiset saappaat kuin halusin.

Kun tätä kirjoittaessani tarkastelen valmiita saappaita, en voi mitenkään sanoa, että Mikkosen työ olisi ollut jotenkin olennaisesti siirtämistä. Kyllä se on vaatinut valtavasti taitoa, kokemusta, kätevyyttä ja tekemisen perinnettä.

Niinpä olen päätynyt ajatukseen, että on kahdenlaista työtä: määrätyötä ja taitotyötä.

Sadassa vuodessa työn tuottavuus on lisääntynyt 20-kertaiseksi. Usein minusta tuntuu, etten osaa olla tästä yhtään iloinen. Minua ei miellytä mikään huonolaatuinen tuotanto, vaikka saisin sitä halvalla ja muutkin sitä kilvan ostaisivat.

Asun sata vuotta sitten rakennetussa hirsirunkoisessa puutalossa. Käytän saappaita, jotka on valmistettu iät ja ajat tunnetuilla ja koetelluilla menetelmillä. Maksan mielelläni luomuruoasta sen, mitä siitä pyydetään.

Kun on kysymys määrätyöstä, tuottavuuden kasvu lisää keskimääräistä onnellisuutta, olkoonkin että hyöty päätyy suurimmalta osalta tuotantovälineiden omistajan taskuun. Mutta taitotyön osalta on järjetöntä pyrkiä suurempaan tuottavuuteen.

Kenelle on etua siitä, että hierojan, opettajan tai sairaanhoitajan työn tuottavuus lisääntyy? Se ainakin on varmaa, että asiakas, oppilas ja potilas kärsivät, jos pyritään tuottavuuden tehostamiseen.

Jotkin työsuoritukset ilmeisesti sijoittuvat määrätyön ja taitotyön välimaille, tai ainakin niiden tekijöillä voi olla erilaisia käsityksiä asiasta. Jos suutari hankkii uusia tehokkaita koneita, hän saattaa parantaa ansioitaan. Jos kirjailija jaksaa istua työpöytänsä ääressä riittävän pitkään ja naputella vaikkapa kymmenen sivua päivässä, hän voi kirjoittaa jopa useamman kirjan vuodessa.

Suutarin ja kirjailijan työssä kuitenkin taidollinen ja laadullinen puoli on tärkeämpi – jopa niin, että ellei sitä ole, määrällä ei ole mitään merkitystä. Kuusi paria huonosti tehtyjä saappaita eivät käy kaupaksi, mutta yksi pari ensiluokkaista työtä saa tämän maailman paremmaksi paikaksi.