Avainsana: yrittäjyys

Mitä työtä teemme vuonna 2020

Koetan suhtautua kaikkiin ihmisiin avoimin mielin ja ilman ennakkoluuloja. Silti olen useimmissa asioissa eri mieltä kuin Tuomas Enbuske. Eräs hänen tweettinsä kuitenkin osui kohdalleen, kun hän totesi, että palkkatyö johtaa liian usein työnteon teeskentelyyn.

Kun aloitin 2000-luvun alussa kuukausipalkkaisena kustannustoimittajana, editoin ensimmäisen vuoden kuluessa 16 kirjaa, enimmäkseen 200–400-sivuisia romaaneja. Lisäksi toimitin näistä teoksista markkinointitekstit, huolehdin kannen ja sisuksen trafiikista, kävin tarvittavat neuvottelut kirjailijoiden kanssa, laadin kustannussopimukset ja tarjosin lounaat. Tarkastin kymmenittäin kustannettavaksi tarjottuja käsikirjoituksia.

Työtä oli runsaasti muttei koskaan liikaa, ja nautin joka hetkestä. Uskon, että yleensäkään ongelma ei ole mielekkään työn paljous vaan paljon työn mielettömyys.

Rakennemuutos ja yt-neuvottelut poistavat kiihtyvällä tahdilla epäkelpoja tehollisen työvoiman piiristä. Siitä huolimatta työelämässä näyttää yhä olevan sijaa näennäistyöskentelylle: joutaville kokouksille, strategiailtapäiville, kehityshankkeille ja ideapalavereille.

Kas niin, kello on 13.30, ryhdytäänpä yhdessä ideoimaan. Heitelkää huonojakin ehdotuksia, mitä vain tulee mieleen…

Edes parhaita tällä tavoin synnytettyjä ideoita ei yleensä toteuteta.

Yritykset ja muut organisaatiot tuottavat työtä, jonka tarkoitus on lähinnä vahvistaa organisaation olemassaoloa. Tällöin sillä on pelkästään liturginen merkitys: osallistutaan yhteiseen riittiin instituution vahvistamiseksi. Jos se saa kovin negatiivisen sävyn, työntekijät puhuvat kyykyttämisestä.

Onko ihme, että palkkatyön autuudesta yhä nauttivat saattavat samalla tuntea turhautumista?

Länsimaiden talouden rakennemuutosta Aasiasta käsin tarkasteleva Teppo Turkki on kiinnittänyt huomiota, että Yhdysvalloissa vuoden 2009 jälkeen syntyneet työpaikat ovat sijoittuneet matalapalkka-aloille. Tämä trendi jatkuu edelleen: keskiportaan työpaikat häviävät eikä uusia tule tilalle.

Suomessa metsäteollisuus ja Nokia ovat tämän ilmiön konkreettisia esimerkkejä. Keskiluokan hyvinvoinnin taanneille työpaikoille käy kuten pyylle kerrotaan tapahtuvan maailmanlopun edellä.

Henkilökohtaisella tasolla ratkaisua saatetaan hakea oman yrityksen perustamisesta. Näin ovat monet kollegani tehneet, ja tähän ratkaisuun olen itsekin päätynyt. Uskon, että median rakenteiden purkamisen jälkeen tulee aika, jolloin pitää ryhtyä koostamaan uusia rakenteita.

On kuitenkin kyseenalaista, riittääkö tämä. Pelastuuko hyvinvointi sillä, että ennen palkkatyössä olleet perustavat pieniä 1–5 työntekijän yrityksiä?

Tällä hetkellä emme tiedä vastausta. Mutta uskon, että vuoteen 2020 mennessä olemme nähneet ja tulleet viisaammiksi. Iso muutos on käsillä.

Kun työnteolta viedään merkitys

Työpäivän alkaessa mieleni jakautuu. Käsitän olevani suomalaisen kirjallisuuden palveluksessa mutta teen töitä media-alalla. Näiden puolien yhdistäminen ei aina onnistu vaivattomasti.

Median kivulias rakennemuutos on kestänyt jo useita vuosia, ja syvällisiä muutoksia on varmuudella vielä edessä. Sanoman toimitusjohtaja Harri-Pekka Kaukonen on ilmoittanut, että yhtiö tulee syksyllä muuttamaan rakennettaan radikaalisti. Helsingin Sanomien päätoimittajan erottaminen ja kolmen päällikön irtisanoutuminen ovat olleet esinäytöksiä isoon draamaan.

Epävarmuus on viimein levittäytynyt alalla joka sopukkaan. Oireellisesti Heikki Aittokoski kirjoittaa blogissaan, että kunnon ammattilaisella pitää olla vähintään suunnitelmat A, B ja C. Hän kuitenkin haluaisi mieluiten pitää kiinni suunnitelmasta A, olla edelleen ulkomaantoimittaja päivälehdessä.

Minäkin olen parin vuoden aikana pyöritellyt suunnitelmia A, B, C, D jne. Voisin ryhtyä pitämään joogasalia tai teehuonetta, voisin lähteä pyytämään ”Kitkan viisaita” muikkuja. Entä jos alkaisin yksityisetsiväksi tai taksikuskiksi. Mahdollisuuksia on monia.

Veikko Huovisen B-suunnitelma oli kämppäukon virka jollain pienellä savotalla. Puiden pilkkomista, veden kantamista, kämpän ja saunan lämmittämistä. Ei kuulosta hassummalta.

Luulen kuitenkin, että pysyttelen omalla alallani, siellä missä ovat osaamiseni, kokemukseni ja kontaktini. Tuntuisi tappiolta perustaa teehuone siksi, että kaikki muut työmahdollisuuteni ovat valuneet hukkaan. Mutta arvokkaasti vanheneva, edelleen hiljakseen julkaiseva kirjailija pikkukaupungin teepuodin tiskin takana on sympaattinen mielikuva.

Kun joku alkaa suunnitella alanvaihtoa, käsillä ovat vakavat kysymykset, varsinkin jos hän on pitänyt työtään mielekkäänä. Pintaan nousevat epäonnistumisen tunnelmat. Jos työnantaja ei pysty arvioimaan työntekijän panosta muulla tavoin kuin taloudellisilla mittareilla, hän on menettänyt otteensa ja ymmärryksensä työn sisältöön.

Media-alalla vaikuttaa ilmeiseltä mutta ehkä tämä pätee suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin: työelämä on kriisissä, koska työn tekemiseltä on viety merkitys. Yhtiöiden ”tervehdyttämisen” tai talouspolitiikan kautta asiaa ei voi auttaa, koska työntekijän itsensä pitää saada työstään mielekkyyden kokemus.

Suurikaan ongelma ei ole yrittäjäksi ryhtyminen. Freelancer, osuuskunta, toimiminimi, osakeyhtiö – näissä valinnoissa on kysymys vain käytännön järjestelyistä. Erityisen haasteen tälle ajalle luo se, että perinteiset liiketoimintamallit ovat vaikeuksissa. Jos perustat yrityksen, sinun pitää itse rakentaa malli, mistä raha tulee ja minne se menee ja mistä välistä saat otettua oman siivusi.

Ei ole epäilystä siitä, että uudet rakenteet kehittyvät vähitellen ja että luovat, ahkerat ihmiset löytävät paikkansa, josta he tavoittavat menestyksensä. Mutta kaikilla ei ole sellaiseen edellytyksiä. Heille riittäisi mahdollisuus saada tehdä merkityksellistä työtä.

 

Työn orjat jne.

Porvoon vanhankaupungin laidalla on arkisuudessaan viehättävä lounasravintola Hanna-Maria. Toimintaidealtaan se on unohtunut jonnekin vuosikymmenien taakse. Ruokalista ei taatusti ole trendikäs, vaan tarjolla on perunaa ja kastiketta, lohikeittoa ja kasvissyöjille munakasta. Ruokajuomina putoavat parhaiten kotikalja ja piimä.

Ravintolan annoksia tulevat syömään niin rakennusmiehet kuin kaupungin toimistovirkailijat, niin hoitovapaalla olevat äidit kuin eläkeläiset, yhtä hyvin suomea kuin ruotsia äidinkielenään puhuvat. Tähän asiakaskuntaan koettaa sulautua myös vapaa kulttuurityöläinen, jonka olotilassa työnteon ja toimeentulon välinen yhteys on aikoja sitten katkennut.

Täällä minulla on tapana syödä kerran viikossa ja tehdä yhteiskunnallista analyysia. Näkökulmani on sopivasti alhaalta päin, ja edessäni on kattava kirjo suomalaista yhteiskuntaa. Ravintolan asiakkaista puuttuvat ainoastaan kaikkein varakkaimmat, kaikkein köyhimmät ja maahanmuuttajat. Edustettuna on siis koko laaja keskiluokka.

Mutta armas, kallis maa ei ole ennallaan. Meneillään on syvältä kouraiseva muutos. Jo 700 000 ihmistä, kolmannes työvoimasta, työskentelee ns. epätyypillisissä työsuhteissa, pätkä- tai vuokratyössä. Niiden rinnalle on orjatyön muotona tullut pakkoyrittäjyys. Miksi metsuri tai kotisairaanhoitaja haluaisi siirtyä säännöllisen palkkatulon nauttijasta yksityisyrittäjäksi? Koska hänelle vihjataan, että vaihtoehtona on työttömyys.

Media-alalla iso käsi on pyyhkäissyt erityisen kovin ottein. Toimittajia ja graafikoita on irtisanottu joukoittain hyvää taloudellista tulosta tehneistä firmoista. Isot toimijat, kuten Sanoma Magazines Finland, koettavat kiristää ruuvia entisestään esimerkiksi sanelemalla avustajille kohtuuttomia ehtoja.

Freenlancerit eivät voi ryhtyä työtaisteluun. Mediahuora-romaanin julkaissut Venla Hiidensalo sanoo, että freet ovat samassa tilanteessa kuin torpparit ennen työelämän lainsäädännön kehittymistä.

Suuresta 1990-luvun lamasta lähtien työnantajapuoli on toiminut tavattoman taitavasti hajottamalla työntekijöiden rivit. ’Yrittäjyyteen’ kannustaminen on looginen päätös tässä kehityskulussa. Köyhyys on pienempi häpeä, jos olet oman elämäsi yrittäjä.

Ammattiyhdistysliike on keinoton, poliittiset puolueet ovat liudentuneet yhdennäköisiksi. Laaja, hyvin toimeentuleva keskiluokka on saanut kokoomuslaisen työväenpresidentin eikä pane pahakseen, vaikka sitä sanoilla näin sumutetaan. Ja oliko se mies sosialisti joka sanoi, että ihmisonnen riittävä mitta on 10 000 euron tulot ja miljoonan omaisuus?

Vanha työväenliike onnistui saamaan aikaan suuren yhteiskunnallisen muutoksen. Mutta nyt sen perintö on käytetty loppuun, saavutukset on tehty tyhjiksi. Tarvetta olisi isolle kumoukselle. Mistä saadaan sellainen yhteiskunnallinen voima, joka haluaa aloittaa suuren työelämän uudistuksen?

Freelanceria ei voi nimittää yrittäjäksi, sillä hänellä on vapaan palkkasoturin sielu. Kun istun Hanna-Mariassa syömässä lounasta, totean, että tämän lähemmäksi keskiluokkaa en pääse. Freelancerina en voi myydä sieluani ja asettua työn ikeeseen vaan valitsen itse, kenelle kaupittelen palveluksiani.