Avainsana: WSOY

Syksyn prinssi ja punapää

Kävin katsomassa Syysprinssi-elokuvan. Edesmennyt ystäväni Harri Sirola olisi nauttinut täysin siemauksin tämänkin elokuvan tuomasta huomiosta. Näyttelijä Lauri Tilkasen tulkinnassa on paljon harrimaisuutta, mutta ihminen on tietysti täytynyt kankaalle pelkistää ja litistää ja tyylitellä.

Elokuva perustuu Anja Snellmanin samannimiseen avainromaaniin, taustalla pari muuta avainromaania eli Anjan ja Harrin esikoisteokset. Miksi elämäntarinat ja fiktiot pitää tällä tavoin sekoittaa?

Avainromaanin perusjännite syntyy uteliaisuudesta: jokaista kiinnostaa millaisina todelliset henkilöt esitetään. Kun kirjailija tekee avainromaanin, hän haluaa hyödyntää uteliaisuutta, ja samalla hän myös tietää, että tosielämän reaktiot saattavat johtaa ristiriitoihin.

Mutta kirjailija ei välitä siitä. Hän ehkä jopa nauttii tulevista reaktioista.

Vuonna 1997 Harri julkaisi Anjalle suorasukaisena vastauksena novellikokoelman Syysprinssin kalaretki. Kiihdyksissään Anja otti yhteyttä Harrin kustantajaan. En tiedä, mitä vaatimuksia hän esitti, mutta ainakaan ”syysprinssiä” ei olisi saanut käyttää kirjan nimessä, koska se viittasi suoraan Anjan edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin.

Olen tietoinen tästä, koska olin tuolloin Harrin työtoveri ja editori.

Sanoin Harrille: ”Eikö Anja olekin epäreilu. Hänhän oli luvannut, ettei kirjoita sairaalakäynneistä.”

En ikinä unohda Harrin itsetyytyväistä ilmettä. Häntä ei haitannut, vaikka Anja oli pettänyt lupauksensa. Hän nautti tietoisuudesta, että hän oli entiselle rakastetulleen niin tärkeä.

syysprinssiTämän jälkeen viimeistelimme Syysprinssin kalaretki -novellin. Harri kertoi, missä määrin tapahtumat olivat todellisia ja missä määrin keksittyjä.

Harri Sirolan rajoite kirjailijana oli se, että hän ei pystynyt kirjoittamaan pelkän mielikuvituksensa varassa. Lahjakkuudestaan ja monitahoisesta persoonallisuudestaan huolimatta hän ei kyennyt aloittamaan fiktiota ilman todellista tapahtumaa tai muuta koettua kiinnekohtaa.

Hänen piti ensin elää kirjoittamansa todeksi.

Sanat hajaantumisen reunalla

On muuan erityinen tehtävä, johon toimittajan ammatillinen kunnianhimoni vielä minua vetäisi. On jotain edelleen kokematta ja näkemättä.

Kuvittelen, että minut pyydettäisiin Harri Nordellin runokokoelman kustannustoimittajaksi. Haluaisin päästä näkemään, mistä kumpuavat nuo ”mustejuovat”, ”kulkevat kalliot”, ”satakielilattiat” jne.

Aina kun luen Nordellia, hiukset päässäni nousevat pystyyn. On kerrassaan fyysinen tapahtuma todistaa kielen syntymää hetki hetkeltä, sana sanalta.

Jos olisin päässyt tämän kirjan kohdalla taittamaan peistä, olisin sanonut, että kokoelma pitää julkaista nimellä Haje – eikä siis Hajo. Yhden foneemin ero. Eri substantiivijohdokset kantavat erilaisia merkityksiä (vrt. nosto ~ noste).

Nordell kirjoittaa: ”Kuka hajon auerta vyyhtii.” Hän tarkoittaa hajoamista, jotain varsin konkreettista, jonka maailman ja elämän tarkkailija väistämättä huomaa. Elävä aines hajoaa, samoin ihmisen käden valmistama.

Sen sijaan haje on kosminen periaate, jota emme suoranaisesti havaitse mutta joka kaiken taustalla vääjäämättä vaikuttaa. Nordellin runokuvien takana kajastaa iätön hajaantumisen kaikkeus. ”Tanssiva lumi” ei näkyisi kirkkaana, ellei sen taustalla olisi ”maailmantyhjyys”, kuten eräässä runossa.

Mutta runoilija tekee työnsä uutterasti. Hän tarttuu hajoavan ja hajaantuvan kielimaailman sanoihin ja kokee liittää ne yhteen kaikella taidollaan, luovuttamatta ja tietäen, ettei tällä Sisyfoksen työllä viime kädessä ole mitään merkitystä. Siksi Nordell ottaa kokoelmansa motoksi tunnetun sitaatin John Cagelta: ”I have nothing to say and I am saying it.”

Nordellia tekee mieli verrata maailmalla tunnettuihin runoilijoihin, vaikkapa Tomas Tranströmeriin, mutta en nyt ryhdy siihen. Totean vain, että Nordell on täysin omaleimainen kielen tiivistäjä äärimmäisyyteen saakka. Se on runoilijan paras taito.

hajo-coverHarri Nordell: Hajo. 66 sivua. WSOY.

Vihreän lohikäärmeen jäljillä

Olen seurannut ajoittain hämmentyneenä, miten kirjailijaystävät ja -kollegat jakavat sosiaalisessa mediassa väliaikatietoja työnsä edistymisestä. Blogit, Facebook ja Twitter pulppuavat levottomia päivityksiä tekstiverstaalta.

Ihmiset tietenkin eroavat temperamentiltaan: mikä sopii yhdelle, ei tule toiselle kuuloonkaan. Silti voi kysyä, onko tarpeen todistella sosiaalisessa mediassa päivittäin olemassaoloaan.

Minulle kirjallinen työskentely edellyttää erityistä huolenpitoa. Luova prosessi on niin herkkä, että haluan varjella keskeneräistä tekstiä poissa muiden silmistä – tai korkeintaan näytän sitä niille, jotka auttavat minua työn edistymisessä.

Suhtaudun taikauskoisesti jopa romaanin aiheen paljastamiseen. Taiteellisen prosessin jännitteet purkautuvat ennen aikojaan, jos antautuu keskustelemaan siitä, mikä on vasta kehkeytymässä.

Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY) ilmestyy ensi viikolla, joten lienee turvallista lausua siitä sananen. Olen työskennellyt romaanini parissa seitsemän vuotta, ja tämä ajanjakso on tuonut elämääni suuria muutoksia ja perusteellisia ravistuksia.

En tiedä, mikä johdatus toi ulottuvilleni Vietnamin. Muistelen, että googlailin jotain aivan muuta, kun sattumalta silmien eteen ponnahti aihe, joka vaati kaiken huomioni. Nämä henkilöt halusivat, että minä kerron heidän tarinansa.

Hankin taustatietoa. Tilasin kirjoja, luin artikkeleja, katsoin filmejä. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli tunne, että olin tarpeeksi perillä ja ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olin varma, että voisin kirjoittaa tiiviin romaanin muutamassa kuukaudessa.

Mutta jo heti aivan alussa, vasta parikymmentä sivua naputeltuani, eräs päähenkilöistä oli nousemassa portaita ja epäröi. Myös minä pysähdyin. Tajusin, etten ollut valmis menemään sinne, minne hänen tiensä johti. En ollut vielä kylliksi päässyt hänen sisälleen. Minun oli ensiksi astuttava nuo samaiset portaat.

Matkustin, kävin katsomassa paikkoja. Eläydyin toisenlaiseen maailmankuvaan, vieraaseen kulttuuriin. Sitten lisää kirjoja ja artikkeleja ja filmejä. Kirjoittamista, samastumista, nahkoihin menemistä.

Seitsemän vuotta on syvä matka. Jos olisin lörpötellyt työn edistymisen vaiheista, olisin pilannut kokemuksen itseltäni. Monia merkityksellisiä kohtaamisia, monia uusia ystäviä.

Romaanin kirjoittamisessa antoisinta ovat yllätykset, saapumiset tuntemattomille seuduille. Vaikka tekisi kuinka tarkat suunnitelmat, kertomus noudattaa omia halujaan ja valitsee reittinsä.

Minäkö tämän romaanin olen kirjoittanut, voin vain lopulta ihmetellä. En minä ole sitä tehnyt, se on minulle annettu.

 

Ryhtyisinkö kirjallisuusagentiksi?

Huhtikuun lopussa julkistettu tieto siitä, että Bonnier ostaa WSOY:n, on otettu kummastuttavan myötäsukaisesti ja hymistelevästi vastaan. Ainoastaan Anja Snellman on rohjennut tuoda esiin kirjailijan syvempiä tuntoja.

Kaikille alaa seuraaville pitäisi olla selvää, etteivät kirjailijoiden vaellusvuodet suinkaan ole ohi. Kustannusalan rakennemuutos jatkuu. Nyt WSOY:ltä lähtee Harri Haanpää, ja syksyllä nähdään uusia käänteitä kiehtovassa näytelmässä.

Perinteinen kirjailija–kustantaja-malli näyttää tulleen tiensä päähän. Kirjailijat ovat menettäneet luottamuksensa kustantajiin ja enemmän tai vähemmän epätoivoisesti etsivät turvapaikkaa. Ja mikäli et tätä jo tiedä, kerrottakoon, että muuttuneessa toimintaympäristössä kustantajat rakentavat parhaillaan uudenlaisia sopimusjärjestelmiä, joiden tarkoitus on kauniisti sanottuna viedä juusto kirjailijan lasten leivän päältä.

Ilmassa on vahva tilaus uudenlaiselle toimintamallille. Se luottoihminen, johon kirjailija voisi kaikissa tilanteissa turvata, olisikin agentti. Olen pohdiskellut, voisinko ryhtyä tällaiseksi agentiksi.

Tarkoitan tässä nimenomaan kotimaassa toimivaa kirjailijan edustajaa. Minulla ei ole vaadittavia kontakteja ja kokemusta kirjailijoiden ulkomaanoikeuksien hallinnointiin.

Oletetaan, että kahden vuoden kovalla työnteolla saisin 15–20 kirjailijan sopimusasiat hoidettavakseni. Heissä olisi muutama menestyskirjailija, koko joukko vankkaa keskikastia ja kourallinen tulevaisuuden toivoja. Neuvottelemieni sopimusten kautta kulkisi vuosittain noin sadantuhannen uutuuskirjan myynti. Kohtuullinen korvaus agentin työstä olisi kaksi prosenttia, joista toinen nipistettäisiin kirjailijalta, toinen kustantajalta.

Toimintamallissa on kaksi vaikeaa kohtaa. Ensinnäkin olisi kyettävä saavuttamaan kirjailijoiden luottamus ja saatava heidät vakuuttuneiksi, että sopimusasiat kannattaa hoitaa agentin kautta. Toiseksi olisi pystyttävä keräämään niin vahva kirjailijasalkku, että olisi ylipäätään asiaa neuvottelupöytään kustantajien kanssa.

Mutta taloudellisesti malli ei toimi. Suomi on liian pieni maa: liikevaihto ei riitä toimiston pyörittämiseen. Vaikka kysymyksessä olisi yhden miehen firma, agentti ei pystyisi maksamaan kohtuullista palkkaa edes itselleen.

Viime vuosien myllerryksessä kirjailijat ovat toimineet siten, että suuriin tai keskisuuriin kustantajiin pettyneet kirjailijat ovat hakeutuneet pienehköjen reilun kaupan kustantajien huomaan. Niillä on kuitenkin vain rajalliset mahdollisuudet ottaa lisää kirjailijoita listoilleen.

Siksi olen vakuuttunut, että agentit tulevat pian myös kotimaiseen kustannusbisnekseen. Kunhan vain joku keksii taloudellisesti toimivan kuvion. Tyytymättömiä ja turvattomuutta tuntevia kirjailijoita on jo riittävän paljon.