Avainsana: Vihreän lohikäärmeen kylä

Kirjailija sosiaalisessa mediassa

Erään projektin loppuraportti

Vuonna 2010 olin turhautunut. Päivätyö ei enää tarjonnut niitä haasteita, joita olin siltä odottanut. Halusin jäädä vapaaksi kirjailijaksi.

Olin myös kirjailijansatooni tyytymätön: laiho kasvoi kitsaasti riippumatta siitä mitä sarkaan kylvin. Ajattelin silti turhaksi jäädä valittelemaan, ettei kustantajani tee mitään kirjojeni eteen. Mietin, miten itse voisin asiaa auttaa.

Lehdistössä puhuttiin tuolloin entistä kiivaammin kirjailijoiden brändäämisestä. Heidän tuli astua esiin, kertoa elämästään ja kirjoistaan, rakentaa itsestään brändi.

No hyvä, myönsin itselleni. Kirjailijanprofiilini oli aivan liian näkymätön. Sitä korjatakseni päätin lähteä täysillä sosiaaliseen mediaan.

Minulla oli romaanin kirjoittaminen loppusuoralla. Päättelin, että teoksen julkisuudelle olisi hyötyä kirjailijanprofiilin nostamisesta.

Avasin Facebook-tilin ja aloin rakentaa verkostoa. Käynnistin blogin, jossa esitin iskevästi ajatuksiani yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta. Ryhdyin myös twiittamaan, liityin LinkedIn-palveluun, ja jaoin ajatuksiani auliisti, minne vain onnistuin niitä työntämään.

Sosiaalisessa mediassa pitää toki olla sisäistä ilmaisuntarvetta. Sitä minulle oli kertynyt runsaasti, mutta koko ajan mielessäni oli tämä hanke: kuinka nostaa itseäni paremmin näkyviin.

Kolmen vuoden projekti on vaatinut minulta paljon päättäväisyyttä, koska olen ollut siitä yksin vastuussa. En ole juoninut sitä minkään markkinointiorganisaation tai mainostoimiston kanssa.

Tällaiseen kustantajat kirjailijoita mielellään rohkaisevat, koska rahaa ei tarvitse käyttää. Todettakoon kuitenkin, ettei kukaan ole minua tähän suoranaisesti usuttanut vaan itse olen tahtonut.

Työ on tehty. Blogin suosituimmat artikkelit ovat käsitelleet seksuaalisuutta, alkoholia ja kirja-alan muutoskipuja.

Viime syksynä ilmestynyt romaanini Vihreän lohikäärmeen kylä oli luullakseni taiteellinen onnistuminen, koska olen saanut siitä ainoastaan kiittäviä arvioita. Muilta osin projektin tulokset ovat jääneet vähäisiksi.

Voin toki ajatella, että kirjamyynnin huolestuttava käänne vuonna 2013 yhä huonompaan suuntaan on vaikuttanut romaanin vaatimattomaan menekkiin. Mutta vaihtuvia ulkoisia tekijöitä on aina niin paljon, että niiden vaikutuksia on mahdotonta osoittaa.

Olenko nyt siis kirjailijana tuotemerkki? En, koska nimelleni ei ole vieläkään karttunut kaupallista arvoa. Vähälevikkisen kirjailijan brändi on oksymoron: ristiriitainen ilmaus, asia jota ei ole olemassa.

 

Kärsimyksen koskettamisesta

Olen elänyt suojattua ja turvallista elämää. Pohjoiseurooppalaisen hyvinvointivaltion kansalaisena ulkoiset edellytykset onnellisuuteen ovat olleet minulle liki ihanteelliset, mutta sen lisäksi olen saanut suotuisan arpalipun. Onhan toki Suomessakin psyykkisiä ongelmia, alkoholismia, sairauksia ja kuolemaa, mutta olen niiden kovilta iskuilta säästynyt.

Vietnaminbuddhalainen munkki Thich Nhat Hanh on puhunut kärsimyksen koskettamisesta. Se on eräs tapa tavoittaa onnellisuutta ja tasapainoa suhteessa muihin ihmisiin.

Kysymys ei niinkään ole siitä, että muiden kärsimykseen huomiota kiinnittämällä huomaamme, miten onnekkaita itse olemme. Olennaisempaa on myötätunnon kehittäminen. Kun kohtaat jonkun, jonka aiemman elämän perusta on luhistunut sodan tai luonnonkatastrofin vuoksi, tajuat, että olette molemmat osa samaa maailmaa. Sinun onnellisuuttasi ei ole olemassa ilman hänen epäonneaan.

Vuosi 2011 oli minulle erityinen. Tapasin neljän kuukauden kuluessa sekä Dalai-lama Tenzin Gyatson että Thich Nhat Hanhin, jota hänen oppilaansa kutsuvat kunnianimityksellä Thay. Vaikka minulla oli mahdollisuus ainoastaan kuunnella heitä muun yleisön joukossa, kävi hyvin selväksi, että heistä, kahdesta elinikäisen buddhalaisen harjoituksen tekijästä, säteili levollista voimaa.

Sekä Dalai-lama että Thay ovat vapautuneet vihasta. Vaikka heillä molemmilla olisi hyvät syyt kantaa sydämellään leppymätöntä vihaa, he eivät takerru siihen. Tiibetistä karkotetun Dalai-laman suhtautuminen kiinalaisia kohtaan on hyvin tunnettu ja herättää kaikkialla ihailua.

Vietnamin sodan surullisimpia, inhimillisesti kohtuuttomimpia loppunäytöksiä olivat ne, joita venepakolaiset joutuivat kokemaan Etelä-Kiinan merellä. Kaikesta luopuneiden, meren armoille heittäytyneiden pakolaisten kimppuun hyökkäsivät thaimaalaiset merirosvot ryöstäen, raiskaten ja murhaten.

Thich Nhat Hanh on kirjoittanut suhtautumisestaan piraatteihin teoksessa Peace is Every Step. Hän ei halua vihata heitä, vaikka on nähnyt maanmiestensä koettelemusten maljan valuvan yli, vaan koettaa eläytyä, mikä johti siihen, että tavalliset thaimaalaiset talonpojat ja kalastajat ryhtyivät rosvoamaan. Eläytymisen kautta hän havaitsee merirosvojen köyhyyden ja kärsimyksen, minkä vuoksi hän kykenee tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan.

Vietnamin sodasta kertovan Vihreän lohikäärmeen kylä -romaanin kirjoittaminen on merkinnyt minulle isoa liikahdusta: kaukana asuvien kanssaihmisten kärsimyksen koskettamista. Luulen, että sen kautta olen paremmin tajunnut paikkani maailmassa.

 

Alkoi apinan vuosi 1968

Vietnamin sota käytiin täysimittaisesti myös mediassa. Kirjeenvaihtajat, valokuvaajat ja filmiryhmät toivat sodan tapahtumat maailmanlaajuisen yleisön ulottuville ilman mainittavaa viivettä.

Olen ensimmäistä suomalaista tv-sukupolvea. Niin pitkälle kuin muistan lapsuuttani, meillä oli kotona televisio. Ja niin pitkälle kuin muistan, televisiouutisissa kerrottiin ilta illan jälkeen Vietnamin sodasta.

Apinan vuoden alkaessa 31. tammikuuta 1968 reporttereilla oli Caravelle-hotellin pressikeskuksesta vain kolmen korttelin matka rynnätä sinne missä todella tapahtui. Viet Congin sissit olivat yöllä hyökänneet Yhdysvaltain Saigonin-suurlähetystöön.

Life-lehden kansikuvassa näkyy sissi, jonka sitkeä olemus haavoittuneenakin huokuu rohkeutta ja jonka ympärillä amerikkalaiset sotilaspoliisit vaikuttavat hölmistyneiltä. Minua alkoi kiehtoa hänen henkilöllisyytensä.

Kenraali William C. Westmoreland antoi kuusi tuntia kestäneen yhteenoton jälkeen lausunnon medialle, että kysymyksessä oli vain pieni välikohtaus. Samanaikaisesti käynnistynyt 70 000 taistelijan Tet-offensiivi kohdistui kaikkiin Etelä- ja Keski-Vietnamin merkittäviin asutuskeskuksiin ja sotilaskohteisiin.

Suurlähetystön hyökkäyksestä on liikkeellä paljon ristiriitaista tietoa. Todennäköisesti kaikkia yksityiskohtia ei pystytä koskaan varmentamaan, vaikka paikalla oli vähintään 50 lehtimiestä.

Suosituin tarina on sellainen, että sisseistä jäi henkiin vain yksi. Myöhemmin on kerrottu, että viidestätoista hyökkääjästä pidätettiin haavoittuneina kolme, joita amerikkalaiset kuulustelivat ja jotka sen jälkeen katosivat Etelä-Vietnamin vankileirien saaristoon. Lifen kannessa oleva mies ei ole kukaan heistä.

Sitten katseeni pysähtyy: kansikuvassa miehen vasemmasta kädestä on retusoitu pois henkilökortti, jota hän muissa samoilla hetkillä otetuissa kuvissa selvästi pitää kädessään. Oliko hän sittenkin suurlähetystön henkilökuntaa?

Ainakin kaksi lähetystön vietnamilaista työntekijää olivat Viet Congin agentteja ja osallistuivat kahakkaan. Ammuskelun päätyttyä heidät löydettiin kuolleina.

Kannen sissistä kerrotaan, että amerikkalaiset luovuttivat hänet Etelä-Vietnamin poliisille, joka ampui hänet välittömästi läheisen sairaalan takana olevalle kujalle. En tiedä, mitä uskoisin miehen kohtalosta. Auki jääviä kysymyksiä on liian paljon.

Tet 1968 aiheutti käänteen Vietnamin sodassa. Hyökkäys Yhdysvaltain suurlähetystöön oli mediasodan merkittävin yksittäinen tapahtuma. Amerikkalaisten tappio alkoi häämöttää, vaikka siitä maksettiin vielä katkera hinta.

Maailma on siten rakennettu, että mikä tahansa yksittäinen tapahtuma voi vaikuttaa suuresti maanpiirin toisessa ääressä. Tämä oli perustava kokemus, kun ryhdyin kirjoittamaan romaaniani Vihreän lohikäärmeen kylä. Yhteinen maailmamme ei muodostu lukuisista valtioista ja kansoista, kuten usein ajatellaan, vaan riippuvuuksien ja toisiinsa liittyvien tapahtumien verkostosta.

 

Vihreän lohikäärmeen jäljillä

Olen seurannut ajoittain hämmentyneenä, miten kirjailijaystävät ja -kollegat jakavat sosiaalisessa mediassa väliaikatietoja työnsä edistymisestä. Blogit, Facebook ja Twitter pulppuavat levottomia päivityksiä tekstiverstaalta.

Ihmiset tietenkin eroavat temperamentiltaan: mikä sopii yhdelle, ei tule toiselle kuuloonkaan. Silti voi kysyä, onko tarpeen todistella sosiaalisessa mediassa päivittäin olemassaoloaan.

Minulle kirjallinen työskentely edellyttää erityistä huolenpitoa. Luova prosessi on niin herkkä, että haluan varjella keskeneräistä tekstiä poissa muiden silmistä – tai korkeintaan näytän sitä niille, jotka auttavat minua työn edistymisessä.

Suhtaudun taikauskoisesti jopa romaanin aiheen paljastamiseen. Taiteellisen prosessin jännitteet purkautuvat ennen aikojaan, jos antautuu keskustelemaan siitä, mikä on vasta kehkeytymässä.

Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY) ilmestyy ensi viikolla, joten lienee turvallista lausua siitä sananen. Olen työskennellyt romaanini parissa seitsemän vuotta, ja tämä ajanjakso on tuonut elämääni suuria muutoksia ja perusteellisia ravistuksia.

En tiedä, mikä johdatus toi ulottuvilleni Vietnamin. Muistelen, että googlailin jotain aivan muuta, kun sattumalta silmien eteen ponnahti aihe, joka vaati kaiken huomioni. Nämä henkilöt halusivat, että minä kerron heidän tarinansa.

Hankin taustatietoa. Tilasin kirjoja, luin artikkeleja, katsoin filmejä. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli tunne, että olin tarpeeksi perillä ja ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olin varma, että voisin kirjoittaa tiiviin romaanin muutamassa kuukaudessa.

Mutta jo heti aivan alussa, vasta parikymmentä sivua naputeltuani, eräs päähenkilöistä oli nousemassa portaita ja epäröi. Myös minä pysähdyin. Tajusin, etten ollut valmis menemään sinne, minne hänen tiensä johti. En ollut vielä kylliksi päässyt hänen sisälleen. Minun oli ensiksi astuttava nuo samaiset portaat.

Matkustin, kävin katsomassa paikkoja. Eläydyin toisenlaiseen maailmankuvaan, vieraaseen kulttuuriin. Sitten lisää kirjoja ja artikkeleja ja filmejä. Kirjoittamista, samastumista, nahkoihin menemistä.

Seitsemän vuotta on syvä matka. Jos olisin lörpötellyt työn edistymisen vaiheista, olisin pilannut kokemuksen itseltäni. Monia merkityksellisiä kohtaamisia, monia uusia ystäviä.

Romaanin kirjoittamisessa antoisinta ovat yllätykset, saapumiset tuntemattomille seuduille. Vaikka tekisi kuinka tarkat suunnitelmat, kertomus noudattaa omia halujaan ja valitsee reittinsä.

Minäkö tämän romaanin olen kirjoittanut, voin vain lopulta ihmetellä. En minä ole sitä tehnyt, se on minulle annettu.