Avainsana: Vietnamin sota

Kuka uskaltaa katsoa pimeään

”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, kirjoitti Eino Leino kaksikymmenvuotiaana. En varmaan ole ainut, jonka herkkiä sydänkieliä nämä säkeet ovat koskettaneet, varmaankin juuri silloin kun itsesoimaus on kirvellyt tuntoa.

Mutta psykologisesti väite on kestämätön. Lähes päivittäin tiedotusvälineissä kohtaamme sellaista inhimillistä pahuutta, jota ei voi mitenkään palauttaa luonteen heikkouteen: kouluampujia, perheen surmaajia, ”erityistä raakuutta” osoittaneita yksilöitä.

Olen päätynyt jokseenkin vastakkaiseen käsitykseen. Pahuus näyttää olevan ihmisyyden ytimessä, ja sieltä se nousee esiin heti kun tarkkaavaisuus ja eettinen läsnäolo hiukankin herpaantuvat.

Ehkä pahuudeksi nimittämämme käyttäytymismallit on koodattu ihmisen perimään, sillä olemassaolon kamppailussa ne antavat etua. Koska kysymys on syvimmistä vieteistä, järjestäytynyt yhteiskunta ei pysty niitä täysin hillitsemään.

Ihailen hollantilaisen dokumenttiohjaajan Coco Schrijberin rohkeutta. Vuonna 2001 ilmestyi hänen Vietnamin amerikkalaisista veteraaneista kertova elokuvansa First Kill, jonka esittämä kuva sodan psykologiasta on häkellyttävän tosi ja ennennäkemätön. Schrijber uskaltaa kysyä vaikeimmatkin kysymykset.

Jotkut veteraaneista kaipaavat takaisin sotaan ja sanovat, että lähtisivät sinne koska tahansa uudestaan. Sodan kiihko on jäänyt heillä veriin. ”Tappaminen on parempaa kuin seksi”, eräs heistä sanoo.

Elokuvan teemat kokoaa ja lausuu ääneen Michael Herr, entinen Vietnamin-kirjeenvaihtaja, joka tunnetaan sotamuistelmastaan Dispatches. Hän on myös elokuvien Full Metal Jacket ja Apocalypse Now käsikirjoittaja.

Hän kuvailee, että sodan ylittämätön tunnekokemus ei ole päästänyt häntä otteestaan ja hän on henkisesti jäänyt kiinni Vietnamiin. Sota on kiehtova, hän sanoo, muutenhan nuoret miehet sukupolvi toisensa perään eivät lähtisi sinne niin innoissaan.

Kokemansa perusteella Herr arvioi, että kuka tahansa meistä saattaisi tehdä saman kuin raaimmat sotilaat. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, he ovat tavoittaneet sotiessaan kauneutta, merkitsevyyden kokemuksia ja mielihyvää.

Ihmiset, jotka pystyvät selkeästi erottamaan hyvän ja pahan, pitävät yllä psykologista suojausta, Herr määrittelee. Mutta se, joka kohtaa todellisuuden ympärillään, voi vain olla hämmentynyt, pohjattoman hämmentynyt.

Amerikkalaisten sotarikokset Vietnamissa

Vietnamin sodasta on kirjoitettu kymmeniä tuhansia kirjoja. Miksi palata aiheeseen vielä uudestaan?

Journalisti ja historioitsija Nick Turse sanoo, että amerikkalaisten Vietnamissa tekemien sotarikosten määrä ja järjestelmällisyys on jäänyt suurelta yleisöltä ymmärtämättä.

Vastikään (15.1.2013) ilmestyneessä teoksessaan Kill Anything That Moves Turse pyrkii antamaan kokonaiskuvan Vietnamissa tapahtuneiden sotarikosten anatomiasta. Kysymys ei ollut yksittäisten sotilaiden holtittomista teoista vaan joukko-osastoissa vallitsevista jokapäiväisistä käytännöistä ja sodankäynnin menettelytavoista, jotka tulivat läpi komentohierarkian ja jotka määriteltiin viime kädessä Pentagonissa.

Vietnamilaiset saivat vastaansa koko maailmanhistorian suurimman ja musertavimman sotavoiman. Vietnamiin pudotettujen pommien määrä vastaa yli kolminkertaisesti toisen maailmansodan kaikkia pommituksia. Kukin amerikkalainen sotilas käytti ammuksia 26-kertaisesti sen minkä isät toisessa maailmansodassa.

Tavoitteena amerikkalaisilla oli moderni, rationaalisesti toimiva sotakone. Kun varsinaisia rintamalinjoja ei ollut, sotamenestyksen mittaamiseksi kehitettiin kaatuneiden suhdeluku (kill ratio). Strateginen perusajatus sen taustalla oli, että jos vihollisen sotilaita eliminoidaan nopeammin kuin se ehtii täydentää joukkoja, jossain vaiheessa sen taistelukyky luhistuu.

Taktinen työkalu oli ”etsi ja tuhoa” -partiointi (search and destroy), jossa pienehkö osasto tiedustelee sissien sijainnin, minkä jälkeen havaittu vihollinen tuhotaan massiivisella tykistön, lentokoneiden tai helikopterien tuli-iskulla.

Amerikkalaiset epäonnistuivat lähes kaikissa sotilaallisissa tavoitteissaan. Sissit ja pohjoisvietnamilaiset joukot pitivät läpi sodan aloitteen itsellään. Amerikkalaiset toki tappoivat vihollisiaan suurin joukoin mutta siviilejä monin verroin enemmän.

Normaaliksi tavaksi muodostui kirjata siviiliuhrit kaatuneiksi vihollisiksi (body count), mikä monin paikoin johti siviilien summittaiseen ja laajamittaiseen lahtaamiseen. Search and destroy -käsite tarkoitti lopulta sitä, että tapettiin kaikki mitä kohdattiin, talonpojat ja heidän eläimensä, minkä jälkeen kylät poltettiin.

Sotakoneen tarkoitus oli säästää omia joukkoja ja käyttää säästelemättä aineellista voimaa. Amerikkalaisia kuoli sodassa 58 000 ja vietnamilaisia vähintään 3,8 miljoonaa mutta Tursen mukaan luultavasti paljon enemmän. Kymmenen prosenttia Vietnamin tuonaikaisesta väestöstä menetti henkensä – ja lisäksi olivat kaikki vammautuneet ja traumatisoituneet. Amerikkalaiset tärvelivät tarkoituksellisesti valtavia alueita pommitusten, kasvimyrkkyjen ja katerpillareiden avulla.

Nick Turse on tehnyt lukuisia haastatteluja ja käynyt läpi aiemmin julkistamatonta arkistomateriaalia, muun muassa Pentagonin oman sotarikoskomission aineistoja. Komission tehtävänä oli estää ikävien uutisten päätyminen julkisuuteen.

Vuonna 1972 kaksi Saigonin-kirjeenvaihtajaa oli koonnut vakuuttavan näytön laajamittaisesta ja tarkoituksellisesta siviilien tuhoamisesta, joka kulki nimellä operaatio Speedy Express ja jonka moottorina oli yhdeksännen divisioonan komentaja kenraali Julian Ewell. Newsweek-lehden editorit typistivät ja sensuroivat artikkelin, jottei presidentti Richard Nixon olisi joutunut ”tarpeettoman hyökkäyksen” kohteeksi.

Ennen julkistamaton on myös raportti vuodelta 1967, josta kävi ilmi, että 96 prosenttia Vietnamissa toimivista amerikkalaisista upseereista ei tuntenut riittävästi Geneven sopimusten sisältöä. Sotavankien kidutus oli heidän mielestään ok.

USA pelaa omilla säännöillään. Presidentti Barack Obama ylläpitää edelleen Guantanamon vankileiriä. Hänen lennokkisodassaan Pakistanissa 80 prosenttia uhreista on siviilejä. Hänellä on salainen terroristien ”tappolista”, jollaista hänellä ei edes Yhdysvaltain lakien mukaisesti pitäisi olla.

 

Tumputtajako presidentiksi?

Olen hidas reagoimaan. Minulla on sellainen henkinen rakenne, että prosessointi ottaa aikansa. Mutta ylihuomiseen saakkahan tämä on yhä ajankohtainen kysymys: kenet sinä haluat presidentiksi. Ja: onko sinun ehdokkaasi koskaan masturboinut?

Kun Mikko Kuustonen laukaisi, että armeijassa oppii ainoastaan syömään munkkia ja tumputtamaan peiton heilumatta, minusta tuntui, että hän osui naulan kantaan. Mutta niin ei olisi saanut sanoa. Rankkaa palautetta on sadellut.

Olen luullakseni käynyt armeijan samoihin aikoihin kuin Kuustonen, ja meidän sukupolvemme kokemus armeijasta on pitkälti samanlainen. En ole tavannut ketään ikäistäni miestä, joka olisi sanonut, että intin käymisessä olisi ollut jotain järkeä.

Sellaista toki olen kuullut, että armeijassa voi saada hyvän johtajakoulutuksen, josta on hyötyä vastuullisissa yhteiskunnallisissa ja liike-elämän tehtävissä. Hah! Saako tälle nauraa.

Olin lyhyellä viikonloppulomalla intistä kun kävin katsomassa Milos Formanin elokuvatulkinnan Hair-musikaalista. Liian vähän nukkuneen ja muutenkin piinatun varusmiehen hermostolle se oli raju kokemus ja meni suoraan syvälle. Kun elokuvan loppukohtauksessa newyorkilainen hippi George Berger joutuu Vietnamin sotaan, eläydyin tähän roolihenkilöön niin intensiivisesti, että kuvittelin olevani hän.

Mikko Kuustosen tokaisu on puheaktina moniselitteinen. Jos et ymmärrä ironiaa tai sarkasmia, et pysty käsittämään, mitä hän tarkoitti.

Minä voin selittää.

Mikko teki sanallisesti peace-merkin. Pekka Haavisto on tehnyt samoin käymällä siviilipalveluksen.

Yhteiskunnan ilmapiiri on muuttunut. Nykyään tulee helposti sellainen tunne, että veteraanit ja maanpuolustushenkiset ihmiset ovat jotenkin pyhitettyjä. Kyllä menneiden sukupolvien virheitä ja nykyisiä ahdaskatseisia mielipiteitä pitää pystyä tarkastelemaan kriittisesti.

Tämä kysymys on poliittinen: kummalle annat enemmän painoa, maanpuolustus- vai rauhantyölle. Minä otan käden taskusta ja nostan kaksi sormea ylös.

 

Luumukylään

Matka on iso metafora ja elämän tihentymä. Tälle matkalle olen laittautunut jo pitkään.

Tarkoitukseni on lähteä Etelä-Ranskaan Luumukylään (Plum Village) ja olla siellä joulunajan ylitse. Olen pari viikkoa retriitillä, jossa noustaan aikaisin, istutaan, kävellään, tehdään pieniä askareita, kuunnellaan ja istutaan. Tavoitteena on tiedostaminen ja läsnäolo hetkessä.

Luumukylä on vietnaminbuddhalainen meditaatiokeskus, jonka on perustanut vuonna 1982 zen-munkki Thich Nhat Hanh. Hän on kansainvälisesti tunnettu opettaja, joka julkaisee kirjoja, pitää retriittejä ja kiertää maailmaa puhumassa.

Thich Nhat Hanh on syntynyt 1926, ryhtynyt munkiksi 16-vuotiaana ja elänyt vaiheikkaan elämän Vietnamin raskaina vuosina. Hän olisi luultavasti saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1967, mutta Martin Luther King ehätti ehdottamaan häntä palkinnon saajaksi, mikä ei komitealle sopinut. Tuona vuonna rauhanpalkinto jäi jakamatta.

Thich Nhat Hanh veti puolueetonta buddhalaista delegaatiota Pohjois-Vietnamin ja Yhdysvaltain välisissä Pariisin rauhanneuvotteluissa 1972–73. Myöhemmin hän työskenteli tarmokkaasti Vietnamin venepakolaisten auttamiseksi.

Thich Nhat Hanh on puhunut toistuvasti myötätunnosta kaikkia ihmisiä kohtaan, minkä vuoksi hän ei halua valita puolta. Samasta syystä Vietnamin sodan aikana buddhalaisia munkkeja tapettiin niin kommunistien kuin antikommunistien toimesta.

Minulle tällä matkalla on kolme tarkoitusta: paeta pinnallista suomalaista joulunviettoa, hiljentyä omaan mieleeni ja kohdata yksi viime vuosisadan merkittävimmistä rauhantekijöistä. Uskon vakaasti, että maailma muuttuu sitä paremmaksi paikaksi, mitä enemmän Thich Nhat Hanhilla on kuulijoita.

Hänen sanomaansa on mahdotonta ymmärtää, ellei pysähdy sitä kuuntelemaan. Luulisi, että olisi pieni asia vastaanottaa yksinkertainen ajatus läsnäolosta ja myötätunnosta, mutta useimmat ihmiset eivät siihen kykene. Näin ainakin minusta näyttää, kun katson nykyistä maailmanmenoa.

En tiedä mikä minua odottaa. Siitä juuri matkustamisessa on kysymys.

 

Tappamisen psykologiasta

Väkivallanteot uutisissa kauhistuttavat minua. Uskoisin olevani suurta enemmistöä sikäli, etten voi täysin ymmärtää väkivaltaisia toimintamalleja, koska en voi kuvitella, että itse toimisin siten.

Mutta en myöskään halua suojella maailmankuvani eheyttä leimaamalla tietoisuuteni mediassa räjäyttävän murhaajan kiireesti mielisairaaksi tai psykopaatiksi. Tällainen reaktio on tavattoman yleinen, ja se merkitsee ongelman ulkoistamista: irrationaalinen pahuus mellastaa tuolla, mutta me olemme hyviä ihmisiä ja sytytämme kynttilän uhrien muistolle.

On ehkä liioittelua sanoa, että kenestä tahansa voi tulla murhaaja. Emme kuitenkaan tiedä, kenestä sellainen tulee, kun jotain poikkeuksellista tapahtuu. Usein murhaajan kerrotaan olleen sympaattinen ja miellyttävä lähimmäinen, ennen kuin hän teki tekonsa.

Sotilaallisilla toimilla on erityinen status kulttuurissamme ja ajattelussamme. Sota oikeuttaa tappamisen, ja on helppo huomata, miten halukkaasti jotkut yksilöt ryhtyvät siihen luvan saatuaan.

Toisen maailmansodan aikana länsiliittoutuneet tarkoituksellisesti pommittivat hengiltä yli puoli miljoonaa saksalaista siviiliä, mitä ei kuitenkaan ole tapana nimittää joukkomurhaksi. Murhaamisen käsite tuntuisi vaativan omakohtaista käsityötä.

Suomalainen kaukopartiomies ei siekaillut lahdata vangiksi antautunutta venäläistä lähietäisyydeltä puukolla tai kirveellä, mikä oli hänen menestyksekkään toimintansa edellytyksiä. Ruandassa hutut naputtelivat tutsien päitä rikki ja irti vasaroilla ja viidakkoveitsillä, koska tuliaseita ja ammuksia ei ollut kylliksi. Vietnamissa palvelleiden amerikkalaisten keskuudessa syntyi käsite double veteran, ’tuplaveteraani’. Se tarkoitti sotilasta, joka oli ensiksi raiskannut vietnamilaisen naisen ja sen jälkeen tappanut tämän. Tuplaveteraani-sanan käyttöön näyttää sisältyvän ylpeilyä: tätä ei ole ihan joka poika tehnyt.

Ilmeisesti ihmisen perimässä on kyky omakätiseen tappamiseen. Kun sisäinen tai sosiaalinen pidäke jostain syystä murtuu, tavallisesta kunnon kansalaisesta tulee tappaja. Jotkut vaikuttavat suorastaan nauttivan murhaamisesta, silpomisesta ja raiskaamisesta. Tyypillisesti murhaaja myös kieltää uhrin ihmisyyden.

Miksi Anders Behring Breivikiä tai hänen tekojaan pitäisi yrittää ymmärtää? Eikö riitä, että hänet tuomitaan loppuiäksi vankilaan ja me vannomme ettei tällaista saa koskaan enää tapahtua?

Hannu Lauerma ehätti tuoreeltaan arvioimaan, että Behring Breivik on luultavasti psykopaatti ja kykenemätön myötätuntoon muita ihmisiä kohtaan. Tällainen tunnekylmyys on hänen mukaansa suurelta osin perinnöllistä, eikä sitä voida esimerkiksi terapiassa parantaa.

Behring Breivik kantaa ihmisen perimää. Sen lisäksi hän on länsimaisen yhteiskunnan tuote, hänen mielensä on median ja vapaan mielipiteenilmaisun muokkaama. Uutisia ja internetiä seuraamalla meille tulee helposti tunne, että pahuus on ihollamme. Mutta se on myös ihon alla.

Dalai-lama Tenzin Gyatso on useasti todennut, että ihminen on perusolemukseltaan hyvä, hänellä on kyky ja pyrkimys hyviin tekoihin. Miten mielelläni haluaisin siihen uskoa.