Vesa Haapalan romaanissa sykkii pidäkkeetön energiakeskittymä, joka sinkoaa ympärilleen vihaa ja väkivaltaa. Hillittyä taustaa vasten kontrasti käy rajusti silmille.
Vantaalaisen akateemisen köyhän perheen muut jäsenet ovat tottuneet sovittelevaan ja vähään tyytyvään elämäntapaan, mutta murrosikään varttuva poika räjähtelee ja saa raivokohtauksia.
Perheen isä on kirjastonhoitaja ja äiti opettaja, ja taloudellisesti ollaan niin tiukoilla, että auton rikkoutuminen merkitsee käytännössä katastrofia. Poika ei halua käsittää realiteetteja. Hän esittää vanhemmilleen kohtuuttomia vaatimuksia rahankäytön suhteen ja aiheuttaa ehdoin tahdoin hankaluuksia.
Perheen Lasse-isän tehtävänä on ottaa vastaan pojan absurdit hyökkäykset, ja hän tekee sen loputtomalla kärsivällisyydellä. Psykiatrilla käydään keskustelemassa käytöshäiriöistä. Lääkkeistä mainitaan neuroleptit ja Risperidon. On siis kysymys raskaan sarjan ongelmista.
Perheen syvin toivomus olisi kohtuullinen: saada elää tavallista arkista elämää, jossa pienet tyttäret voisivat kokea turvallisuutta ja harmonisuutta. Kovin usein vanhemmat vain joutuvat kohtaamaan erityisopetuksen, sosiaalitoimen ja lapsipsykiatrian todellisuuden – ja niiden rajalliset resurssit.
Karhunkivi-nimi viittaa metsäiseen mökkitonttiin, jonka Lasse on hankkinut henkireiäkseen ja josta hän koettaa rakentaa itselleen ja perheelleen rauhan tyyssijan. Työ edistyy kovin hitaasti. Mutta ainakin hän saa aika ajoin tovin hengähtää ja uudistaa voimansa jatkaa eteenpäin.
Haapalan kerronta välttää kaikkinaisia korostuksia. Havainnollisesti, levollisesti ja empaattisesti hän tuo henkilönsä lähelle asettumatta tuomitsemaan ketään. Tarina hengittää luonnon ja vuodenaikojen vaihtumisen rytmissä.
Vesa Haapala: Karhunkivi. 234 sivua. Otava.