työelämä – Liukkonen

Koetan suhtautua kaikkiin ihmisiin avoimin mielin ja ilman ennakkoluuloja. Silti olen useimmissa asioissa eri mieltä kuin Tuomas Enbuske. Eräs hänen tweettinsä kuitenkin osui kohdalleen, kun hän totesi, että palkkatyö johtaa liian usein työnteon teeskentelyyn.

Kun aloitin 2000-luvun alussa kuukausipalkkaisena kustannustoimittajana, editoin ensimmäisen vuoden kuluessa 16 kirjaa, enimmäkseen 200–400-sivuisia romaaneja. Lisäksi toimitin näistä teoksista markkinointitekstit, huolehdin kannen ja sisuksen trafiikista, kävin tarvittavat neuvottelut kirjailijoiden kanssa, laadin kustannussopimukset ja tarjosin lounaat. Tarkastin kymmenittäin kustannettavaksi tarjottuja käsikirjoituksia.

Työtä oli runsaasti muttei koskaan liikaa, ja nautin joka hetkestä. Uskon, että yleensäkään ongelma ei ole mielekkään työn paljous vaan paljon työn mielettömyys.

Rakennemuutos ja yt-neuvottelut poistavat kiihtyvällä tahdilla epäkelpoja tehollisen työvoiman piiristä. Siitä huolimatta työelämässä näyttää yhä olevan sijaa näennäistyöskentelylle: joutaville kokouksille, strategiailtapäiville, kehityshankkeille ja ideapalavereille.

Kas niin, kello on 13.30, ryhdytäänpä yhdessä ideoimaan. Heitelkää huonojakin ehdotuksia, mitä vain tulee mieleen…

Edes parhaita tällä tavoin synnytettyjä ideoita ei yleensä toteuteta.

Yritykset ja muut organisaatiot tuottavat työtä, jonka tarkoitus on lähinnä vahvistaa organisaation olemassaoloa. Tällöin sillä on pelkästään liturginen merkitys: osallistutaan yhteiseen riittiin instituution vahvistamiseksi. Jos se saa kovin negatiivisen sävyn, työntekijät puhuvat kyykyttämisestä.

Onko ihme, että palkkatyön autuudesta yhä nauttivat saattavat samalla tuntea turhautumista?

Länsimaiden talouden rakennemuutosta Aasiasta käsin tarkasteleva Teppo Turkki on kiinnittänyt huomiota, että Yhdysvalloissa vuoden 2009 jälkeen syntyneet työpaikat ovat sijoittuneet matalapalkka-aloille. Tämä trendi jatkuu edelleen: keskiportaan työpaikat häviävät eikä uusia tule tilalle.

Suomessa metsäteollisuus ja Nokia ovat tämän ilmiön konkreettisia esimerkkejä. Keskiluokan hyvinvoinnin taanneille työpaikoille käy kuten pyylle kerrotaan tapahtuvan maailmanlopun edellä.

Henkilökohtaisella tasolla ratkaisua saatetaan hakea oman yrityksen perustamisesta. Näin ovat monet kollegani tehneet, ja tähän ratkaisuun olen itsekin päätynyt. Uskon, että median rakenteiden purkamisen jälkeen tulee aika, jolloin pitää ryhtyä koostamaan uusia rakenteita.

On kuitenkin kyseenalaista, riittääkö tämä. Pelastuuko hyvinvointi sillä, että ennen palkkatyössä olleet perustavat pieniä 1–5 työntekijän yrityksiä?

Tällä hetkellä emme tiedä vastausta. Mutta uskon, että vuoteen 2020 mennessä olemme nähneet ja tulleet viisaammiksi. Iso muutos on käsillä.

Työpäivän alkaessa mieleni jakautuu. Käsitän olevani suomalaisen kirjallisuuden palveluksessa mutta teen töitä media-alalla. Näiden puolien yhdistäminen ei aina onnistu vaivattomasti.

Median kivulias rakennemuutos on kestänyt jo useita vuosia, ja syvällisiä muutoksia on varmuudella vielä edessä. Sanoman toimitusjohtaja Harri-Pekka Kaukonen on ilmoittanut, että yhtiö tulee syksyllä muuttamaan rakennettaan radikaalisti. Helsingin Sanomien päätoimittajan erottaminen ja kolmen päällikön irtisanoutuminen ovat olleet esinäytöksiä isoon draamaan.

Epävarmuus on viimein levittäytynyt alalla joka sopukkaan. Oireellisesti Heikki Aittokoski kirjoittaa blogissaan, että kunnon ammattilaisella pitää olla vähintään suunnitelmat A, B ja C. Hän kuitenkin haluaisi mieluiten pitää kiinni suunnitelmasta A, olla edelleen ulkomaantoimittaja päivälehdessä.

Minäkin olen parin vuoden aikana pyöritellyt suunnitelmia A, B, C, D jne. Voisin ryhtyä pitämään joogasalia tai teehuonetta, voisin lähteä pyytämään ”Kitkan viisaita” muikkuja. Entä jos alkaisin yksityisetsiväksi tai taksikuskiksi. Mahdollisuuksia on monia.

Veikko Huovisen B-suunnitelma oli kämppäukon virka jollain pienellä savotalla. Puiden pilkkomista, veden kantamista, kämpän ja saunan lämmittämistä. Ei kuulosta hassummalta.

Luulen kuitenkin, että pysyttelen omalla alallani, siellä missä ovat osaamiseni, kokemukseni ja kontaktini. Tuntuisi tappiolta perustaa teehuone siksi, että kaikki muut työmahdollisuuteni ovat valuneet hukkaan. Mutta arvokkaasti vanheneva, edelleen hiljakseen julkaiseva kirjailija pikkukaupungin teepuodin tiskin takana on sympaattinen mielikuva.

Kun joku alkaa suunnitella alanvaihtoa, käsillä ovat vakavat kysymykset, varsinkin jos hän on pitänyt työtään mielekkäänä. Pintaan nousevat epäonnistumisen tunnelmat. Jos työnantaja ei pysty arvioimaan työntekijän panosta muulla tavoin kuin taloudellisilla mittareilla, hän on menettänyt otteensa ja ymmärryksensä työn sisältöön.

Media-alalla vaikuttaa ilmeiseltä mutta ehkä tämä pätee suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin: työelämä on kriisissä, koska työn tekemiseltä on viety merkitys. Yhtiöiden ”tervehdyttämisen” tai talouspolitiikan kautta asiaa ei voi auttaa, koska työntekijän itsensä pitää saada työstään mielekkyyden kokemus.

Suurikaan ongelma ei ole yrittäjäksi ryhtyminen. Freelancer, osuuskunta, toimiminimi, osakeyhtiö – näissä valinnoissa on kysymys vain käytännön järjestelyistä. Erityisen haasteen tälle ajalle luo se, että perinteiset liiketoimintamallit ovat vaikeuksissa. Jos perustat yrityksen, sinun pitää itse rakentaa malli, mistä raha tulee ja minne se menee ja mistä välistä saat otettua oman siivusi.

Ei ole epäilystä siitä, että uudet rakenteet kehittyvät vähitellen ja että luovat, ahkerat ihmiset löytävät paikkansa, josta he tavoittavat menestyksensä. Mutta kaikilla ei ole sellaiseen edellytyksiä. Heille riittäisi mahdollisuus saada tehdä merkityksellistä työtä.