Esiin on pulpahtanut keskustelu, vaikuttaako oppilaan temperamentti koulumenestykseen. En muista kouluajoiltani 1970-luvulta, että olisin joutunut varsinaisesti kärsimään introverttiydestäni. Opettajat olivat sen verran herkkävaistoisia, että he antoivat puheenvuoron niillekin, jotka eivät olleet kaikkein kärkkäimpiä sitä ottamaan.
Asiansa osaavat opettajat tajuavat tämän varmasti edelleen.
Spontaania keskustelun tarvetta näyttää kuitenkin olevan paljon siitä päätellen, että Elaine Aronin klassikkoteoksen The Highly Sensitive Person (1996) suomennos Erityisherkkä ihminen (Nemo 2014) on noussut kirjakauppojen myyntilistoille. Ekstroverttien hallitsemassa yhteiskunnassa on tullut aika nähdä monenlaisten temperamenttien edut ja ulottuvuudet.
Ujous, sisäänpäinkääntyneisyys ja herkkyys näyttävät kuuluvan yhteen mutteivät yksiselitteisesti. Lapsena ja nuorena olin ujo mutten ole sitä enää. Syventymistä ja hiljaista yksinäisyyttä kaipaan edelleen niin paljon, että myönnän olevani introvertti ja herkkätuntoinen. Jos joku nimittää minua eristäytyneeksi tai sulkeutuneeksi, katson sen panetteluksi.
Aronin alkuperäisen käsitteen ”highly sensitive person” kääntäminen näyttää ongelmalliselta, ja suomennos on tältä osin epäonnistunut. Lyhenne HSP on ehtinyt jo jossain määrin yleistyä, ja sen käyttöä voi suositella. Luontevasti suomenkielisenä vastineena ehdottaisin käsitettä herkkä persoonallisuustyyppi.
Temperamenttien eroista käytävässä keskustelussa pitäisin tärkeimpänä sitä, että ihmisten yksilöllisiä ominaisuuksia tarkasteltaisiin arvottamatta ja leimaamatta. Toimivassa, avoimesti keskustelevassa ja humaanissa yhteiskunnassa on tarjolla jokaiselle temperamentille sopivia tehtäviä. Kaikki me kaipaamme sisimmässämme aitoa vuorovaikutusta.