Avainsana: The American War in Vietnam

Joan Baez palasi Vietnamiin

Joan Baezin laulut ja kuvat 1960-luvulta pysäyttävät minut ja saavat minut tunteelliseksi. Joe Hill kaikuu korvissani. Uskon parempaan maailmaan, kun katson Baezin kulkevan käsikynkkää Martin Luther Kingin kanssa.

Muutama vuosi sitten internetissä alkoi liikkua videoita, joissa hän laulaa Finlandia-hymnin koskettavilla sanoilla: A song of peace for lands afar and mine. Uskon, että väsymätön rauhanaktivisti sai maassamme paljon uusia sydämiä puolelleen.

Äskettäin yhdysvaltalaismediaan levisi tieto, että Joan Baez oli palannut Vietnamin pääkaupunkiin Hanoihin 40 vuoden jälkeen. Hän vieraili samassa bunkkerissa, jossa hän pelkäsi henkensä puolesta joulukuussa 1972 amerikkalaisten massiivisten pommitusten aikana.

Yhdeksän vuorokauden ajan Baez meni hotellistaan joka yö pommisuojaan. Hän sanoo, että loputtomasti tärähtelevässä suojassa ateistitkin alkoivat rukoilla.

Loppuvuodesta 1972 Pariisin rauhanneuvotteluissa oli meneillään kova vääntö. Henry Kissinger sanoi: ”Rauha on käsillä.” Richard Nixon määräsi ennennäkemättömän rajut pommitukset jouluksi.

Pahaksi onneksi Joan Baez oli seurueineen juuri Hanoissa Pohjois-Vietnamin hallituksen kutsusta. Hän palasi hengissä kotimaahansa ja puhui järkyttyneenä laajamittaisesta murhaamisesta.

Uransa alussa Joan Baez oli tavattoman suosittu ja keskeinen folk-musiikin sanansaattaja. Hyvin pian hän alkoi toimia myös poliittisesti. Hän lähti rohkeasti mustien kansalaisoikeusliikkeeseen silloin, kun muut valkoiset esiintyjät halusivat uransa vuoksi tai kaiken varalta pitää rakoa. Vietnamin sodan vastaiseen rauhanliikkeeseen hän osallistui täysillä.

Baezin aktivismin johdonmukaisuus osoittaa poikkeuksellista luonteen voimaa. Hänet on nähty Lähi-idässä, Tšekkoslovakiassa ja Sarajevossa silloin kun tarvittu rauhan ja ihmisoikeuksien puolestapuhujaa. Jopa 9/11 iskujen jälkeen hän jaksoi toivoa USA:lta väkivallattomia ratkaisuja.

Tällaisia taistelijoita aikamme tarvitsee: ihmisiä jotka puolustavat pysyviä arvojaan aikojen kääntyvissä tuulissa. Ilman vihaa, ilman väkivaltaa.

 

Kuka uskaltaa katsoa pimeään

”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, kirjoitti Eino Leino kaksikymmenvuotiaana. En varmaan ole ainut, jonka herkkiä sydänkieliä nämä säkeet ovat koskettaneet, varmaankin juuri silloin kun itsesoimaus on kirvellyt tuntoa.

Mutta psykologisesti väite on kestämätön. Lähes päivittäin tiedotusvälineissä kohtaamme sellaista inhimillistä pahuutta, jota ei voi mitenkään palauttaa luonteen heikkouteen: kouluampujia, perheen surmaajia, ”erityistä raakuutta” osoittaneita yksilöitä.

Olen päätynyt jokseenkin vastakkaiseen käsitykseen. Pahuus näyttää olevan ihmisyyden ytimessä, ja sieltä se nousee esiin heti kun tarkkaavaisuus ja eettinen läsnäolo hiukankin herpaantuvat.

Ehkä pahuudeksi nimittämämme käyttäytymismallit on koodattu ihmisen perimään, sillä olemassaolon kamppailussa ne antavat etua. Koska kysymys on syvimmistä vieteistä, järjestäytynyt yhteiskunta ei pysty niitä täysin hillitsemään.

Ihailen hollantilaisen dokumenttiohjaajan Coco Schrijberin rohkeutta. Vuonna 2001 ilmestyi hänen Vietnamin amerikkalaisista veteraaneista kertova elokuvansa First Kill, jonka esittämä kuva sodan psykologiasta on häkellyttävän tosi ja ennennäkemätön. Schrijber uskaltaa kysyä vaikeimmatkin kysymykset.

Jotkut veteraaneista kaipaavat takaisin sotaan ja sanovat, että lähtisivät sinne koska tahansa uudestaan. Sodan kiihko on jäänyt heillä veriin. ”Tappaminen on parempaa kuin seksi”, eräs heistä sanoo.

Elokuvan teemat kokoaa ja lausuu ääneen Michael Herr, entinen Vietnamin-kirjeenvaihtaja, joka tunnetaan sotamuistelmastaan Dispatches. Hän on myös elokuvien Full Metal Jacket ja Apocalypse Now käsikirjoittaja.

Hän kuvailee, että sodan ylittämätön tunnekokemus ei ole päästänyt häntä otteestaan ja hän on henkisesti jäänyt kiinni Vietnamiin. Sota on kiehtova, hän sanoo, muutenhan nuoret miehet sukupolvi toisensa perään eivät lähtisi sinne niin innoissaan.

Kokemansa perusteella Herr arvioi, että kuka tahansa meistä saattaisi tehdä saman kuin raaimmat sotilaat. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, he ovat tavoittaneet sotiessaan kauneutta, merkitsevyyden kokemuksia ja mielihyvää.

Ihmiset, jotka pystyvät selkeästi erottamaan hyvän ja pahan, pitävät yllä psykologista suojausta, Herr määrittelee. Mutta se, joka kohtaa todellisuuden ympärillään, voi vain olla hämmentynyt, pohjattoman hämmentynyt.

Luumukylään

Matka on iso metafora ja elämän tihentymä. Tälle matkalle olen laittautunut jo pitkään.

Tarkoitukseni on lähteä Etelä-Ranskaan Luumukylään (Plum Village) ja olla siellä joulunajan ylitse. Olen pari viikkoa retriitillä, jossa noustaan aikaisin, istutaan, kävellään, tehdään pieniä askareita, kuunnellaan ja istutaan. Tavoitteena on tiedostaminen ja läsnäolo hetkessä.

Luumukylä on vietnaminbuddhalainen meditaatiokeskus, jonka on perustanut vuonna 1982 zen-munkki Thich Nhat Hanh. Hän on kansainvälisesti tunnettu opettaja, joka julkaisee kirjoja, pitää retriittejä ja kiertää maailmaa puhumassa.

Thich Nhat Hanh on syntynyt 1926, ryhtynyt munkiksi 16-vuotiaana ja elänyt vaiheikkaan elämän Vietnamin raskaina vuosina. Hän olisi luultavasti saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1967, mutta Martin Luther King ehätti ehdottamaan häntä palkinnon saajaksi, mikä ei komitealle sopinut. Tuona vuonna rauhanpalkinto jäi jakamatta.

Thich Nhat Hanh veti puolueetonta buddhalaista delegaatiota Pohjois-Vietnamin ja Yhdysvaltain välisissä Pariisin rauhanneuvotteluissa 1972–73. Myöhemmin hän työskenteli tarmokkaasti Vietnamin venepakolaisten auttamiseksi.

Thich Nhat Hanh on puhunut toistuvasti myötätunnosta kaikkia ihmisiä kohtaan, minkä vuoksi hän ei halua valita puolta. Samasta syystä Vietnamin sodan aikana buddhalaisia munkkeja tapettiin niin kommunistien kuin antikommunistien toimesta.

Minulle tällä matkalla on kolme tarkoitusta: paeta pinnallista suomalaista joulunviettoa, hiljentyä omaan mieleeni ja kohdata yksi viime vuosisadan merkittävimmistä rauhantekijöistä. Uskon vakaasti, että maailma muuttuu sitä paremmaksi paikaksi, mitä enemmän Thich Nhat Hanhilla on kuulijoita.

Hänen sanomaansa on mahdotonta ymmärtää, ellei pysähdy sitä kuuntelemaan. Luulisi, että olisi pieni asia vastaanottaa yksinkertainen ajatus läsnäolosta ja myötätunnosta, mutta useimmat ihmiset eivät siihen kykene. Näin ainakin minusta näyttää, kun katson nykyistä maailmanmenoa.

En tiedä mikä minua odottaa. Siitä juuri matkustamisessa on kysymys.