Tenzin Gyatso – Liukkonen

Olen elänyt suojattua ja turvallista elämää. Pohjoiseurooppalaisen hyvinvointivaltion kansalaisena ulkoiset edellytykset onnellisuuteen ovat olleet minulle liki ihanteelliset, mutta sen lisäksi olen saanut suotuisan arpalipun. Onhan toki Suomessakin psyykkisiä ongelmia, alkoholismia, sairauksia ja kuolemaa, mutta olen niiden kovilta iskuilta säästynyt.

Vietnaminbuddhalainen munkki Thich Nhat Hanh on puhunut kärsimyksen koskettamisesta. Se on eräs tapa tavoittaa onnellisuutta ja tasapainoa suhteessa muihin ihmisiin.

Kysymys ei niinkään ole siitä, että muiden kärsimykseen huomiota kiinnittämällä huomaamme, miten onnekkaita itse olemme. Olennaisempaa on myötätunnon kehittäminen. Kun kohtaat jonkun, jonka aiemman elämän perusta on luhistunut sodan tai luonnonkatastrofin vuoksi, tajuat, että olette molemmat osa samaa maailmaa. Sinun onnellisuuttasi ei ole olemassa ilman hänen epäonneaan.

Vuosi 2011 oli minulle erityinen. Tapasin neljän kuukauden kuluessa sekä Dalai-lama Tenzin Gyatson että Thich Nhat Hanhin, jota hänen oppilaansa kutsuvat kunnianimityksellä Thay. Vaikka minulla oli mahdollisuus ainoastaan kuunnella heitä muun yleisön joukossa, kävi hyvin selväksi, että heistä, kahdesta elinikäisen buddhalaisen harjoituksen tekijästä, säteili levollista voimaa.

Sekä Dalai-lama että Thay ovat vapautuneet vihasta. Vaikka heillä molemmilla olisi hyvät syyt kantaa sydämellään leppymätöntä vihaa, he eivät takerru siihen. Tiibetistä karkotetun Dalai-laman suhtautuminen kiinalaisia kohtaan on hyvin tunnettu ja herättää kaikkialla ihailua.

Vietnamin sodan surullisimpia, inhimillisesti kohtuuttomimpia loppunäytöksiä olivat ne, joita venepakolaiset joutuivat kokemaan Etelä-Kiinan merellä. Kaikesta luopuneiden, meren armoille heittäytyneiden pakolaisten kimppuun hyökkäsivät thaimaalaiset merirosvot ryöstäen, raiskaten ja murhaten.

Thich Nhat Hanh on kirjoittanut suhtautumisestaan piraatteihin teoksessa Peace is Every Step. Hän ei halua vihata heitä, vaikka on nähnyt maanmiestensä koettelemusten maljan valuvan yli, vaan koettaa eläytyä, mikä johti siihen, että tavalliset thaimaalaiset talonpojat ja kalastajat ryhtyivät rosvoamaan. Eläytymisen kautta hän havaitsee merirosvojen köyhyyden ja kärsimyksen, minkä vuoksi hän kykenee tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan.

Vietnamin sodasta kertovan Vihreän lohikäärmeen kylä -romaanin kirjoittaminen on merkinnyt minulle isoa liikahdusta: kaukana asuvien kanssaihmisten kärsimyksen koskettamista. Luulen, että sen kautta olen paremmin tajunnut paikkani maailmassa.

Väkivallanteot uutisissa kauhistuttavat minua. Uskoisin olevani suurta enemmistöä sikäli, etten voi täysin ymmärtää väkivaltaisia toimintamalleja, koska en voi kuvitella, että itse toimisin siten.

Mutta en myöskään halua suojella maailmankuvani eheyttä leimaamalla tietoisuuteni mediassa räjäyttävän murhaajan kiireesti mielisairaaksi tai psykopaatiksi. Tällainen reaktio on tavattoman yleinen, ja se merkitsee ongelman ulkoistamista: irrationaalinen pahuus mellastaa tuolla, mutta me olemme hyviä ihmisiä ja sytytämme kynttilän uhrien muistolle.

On ehkä liioittelua sanoa, että kenestä tahansa voi tulla murhaaja. Emme kuitenkaan tiedä, kenestä sellainen tulee, kun jotain poikkeuksellista tapahtuu. Usein murhaajan kerrotaan olleen sympaattinen ja miellyttävä lähimmäinen, ennen kuin hän teki tekonsa.

Sotilaallisilla toimilla on erityinen status kulttuurissamme ja ajattelussamme. Sota oikeuttaa tappamisen, ja on helppo huomata, miten halukkaasti jotkut yksilöt ryhtyvät siihen luvan saatuaan.

Toisen maailmansodan aikana länsiliittoutuneet tarkoituksellisesti pommittivat hengiltä yli puoli miljoonaa saksalaista siviiliä, mitä ei kuitenkaan ole tapana nimittää joukkomurhaksi. Murhaamisen käsite tuntuisi vaativan omakohtaista käsityötä.

Suomalainen kaukopartiomies ei siekaillut lahdata vangiksi antautunutta venäläistä lähietäisyydeltä puukolla tai kirveellä, mikä oli hänen menestyksekkään toimintansa edellytyksiä. Ruandassa hutut naputtelivat tutsien päitä rikki ja irti vasaroilla ja viidakkoveitsillä, koska tuliaseita ja ammuksia ei ollut kylliksi. Vietnamissa palvelleiden amerikkalaisten keskuudessa syntyi käsite double veteran, ’tuplaveteraani’. Se tarkoitti sotilasta, joka oli ensiksi raiskannut vietnamilaisen naisen ja sen jälkeen tappanut tämän. Tuplaveteraani-sanan käyttöön näyttää sisältyvän ylpeilyä: tätä ei ole ihan joka poika tehnyt.

Ilmeisesti ihmisen perimässä on kyky omakätiseen tappamiseen. Kun sisäinen tai sosiaalinen pidäke jostain syystä murtuu, tavallisesta kunnon kansalaisesta tulee tappaja. Jotkut vaikuttavat suorastaan nauttivan murhaamisesta, silpomisesta ja raiskaamisesta. Tyypillisesti murhaaja myös kieltää uhrin ihmisyyden.

Miksi Anders Behring Breivikiä tai hänen tekojaan pitäisi yrittää ymmärtää? Eikö riitä, että hänet tuomitaan loppuiäksi vankilaan ja me vannomme ettei tällaista saa koskaan enää tapahtua?

Hannu Lauerma ehätti tuoreeltaan arvioimaan, että Behring Breivik on luultavasti psykopaatti ja kykenemätön myötätuntoon muita ihmisiä kohtaan. Tällainen tunnekylmyys on hänen mukaansa suurelta osin perinnöllistä, eikä sitä voida esimerkiksi terapiassa parantaa.

Behring Breivik kantaa ihmisen perimää. Sen lisäksi hän on länsimaisen yhteiskunnan tuote, hänen mielensä on median ja vapaan mielipiteenilmaisun muokkaama. Uutisia ja internetiä seuraamalla meille tulee helposti tunne, että pahuus on ihollamme. Mutta se on myös ihon alla.

Dalai-lama Tenzin Gyatso on useasti todennut, että ihminen on perusolemukseltaan hyvä, hänellä on kyky ja pyrkimys hyviin tekoihin. Miten mielelläni haluaisin siihen uskoa.