Sydämeni tulvii lämpimiä tunteita niitä kohtaan, jotka juuri valmistautuvat Oriveden kesäkursseille kirjoittamista harjoittelemaan, samoin heidän opettajiaan kohtaan. Olen iloinen koko suomalaisesta kirjoittajakoulutuksesta, joka ei toki ole viimeiseen saakka järjestäytynyt vaan joka on syntynyt ja kasvanut käytännön tarpeesta.
Sitä palavaa innostusta kynällä ilmaisuun. Sitä uupumatonta ohjausta. Että kirjoittajia on näin paljon. Että kirjoittaminen on näin tärkeää.
”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”, sanoi Erno Paasilinna. Oikeastaan ikävää, että hän tuli sen sanoneeksi, niin paljon sitä on sen jälkeen hoettu. Minusta on suorastaan noloa katsoa, miten monet arvostetut kirjailijat ovat toistaneet ajatuksen joko sanasta sanaan tai erilaisina muunnelmina. En näe siihen muuta selitystä kuin että näin pidetään yllä romanttista kirjailijamyyttiä, jolle ei ole mitään katetta.
Otetaanpa kokeeksi tuhat tavallista suomalaista, jotka toivovat voivansa kirjoittaa kirjan. He saavatkin jonkinlaisen tekstin aikaiseksi ja lähettävät sen kustantajalle.
Arvioisin, että ainakin 900 heistä on elänyt elämän, josta voisi tulla kirjailijaksi. Ja kuitenkin ainoastaan yksi tuhannesta tulee kirjailijaksi.
Paasilinnan menetelmä vaikuttaa kovin tehottomalta, kun verrataan sitä joukkoon, joka on saanut koulutusta luovassa kirjoittamisessa ja yltää sitten kirjailijaksi. Luku on vähintään prosentteja, ehkä kymmeniä prosentteja, huikean paljon enemmän kuin luonnonmenetelmällä.
Korkeatasoista kirjoittajakoulutusta saa monesta paikasta. Oriveden opiston lisäksi voi mainita Teatterikorkeakoulun, Kriittisen korkeakoulun, Turun ja Jyväskylän yliopiston, Viita-akatemian, Nobelistiklubin jne. Kaikista näistä tulee lahjakkaita, harjaantuneita kirjailijoita.
Jotain kuitenkin vielä puuttuu: täysimittainen akateeminen kirjailijakoulutusohjelma. Luonteva paikka sille olisi esimerkiksi Helsingin yliopistossa kirjallisuuden ja suomen kielen oppiaineiden rinnalla. Professori ja pari lehtoria tai assistenttia riittäisi ensi hätään, jos hallinto voitaisiin sijoittaa jollekin olemassa olevalle laitokselle.
Akateemisen tutkinnon perustaminen olisi välttämätöntä, jotta kirjoittajakoulutuksen arvostus ylipäätään saisi institutionaalisen vahvistuksen. Muilla taiteenlajeilla on korkeimman tason ammattiin johtavaa koulutusta, miksei sitten kirjallisuudella?
Samalla kun opiskelija suorittaa kandidaatin tai maisterin tutkinnon, oppiaineen koulutusohjelma olisi rakennettu siten, että tulevat kirjailijat verkostoituisivat kustannusmaailmaan, mediaan ja kaikkialle muuallekin yhteiskuntaan. Mallia sopisi ottaa vaikka Yhdysvalloista.
Käytännön kokemukseni perusteella Oriveden opiston mestarikurssin ja Gummeruksen kirjailijakoulun vetäjänä voin todeta, että karsintamenettely ja koulutusohjelma on mahdollista rakentaa niin haastavaksi, että luovan kirjoittamisen maistereista oikeasti tulee kirjailijoita. Ja voin kertoa, että on huikeaa kätilöidä, katsoa että sieltä se syntyy, tukka päässä, valmiina kohtaamaan maailman.