Koskettamisen vallankumous

Fyysinen kohtaaminen tuntuu usein ongelmalliselta. Katson, että syynä on suomalainen kosketuksen välttämisen kulttuuri, johon olen kasvanut ja joka on istuttanut minuun pinttyneitä käytösmalleja. Voi olla, että myös persoonallisuudessani on tässä kohdin kitkaa.

Ruumiillinen koskemattomuus lienee ihmisen perustavia oikeuksia. Jotta tästä periaatteesta voidaan poiketa, sen täytyy tapahtua osapuolten vapaan tahdonilmauksen myötä.

Minusta olisi helpottavaa tervehtiä itämaiseen tapaan hymyillen ja kumartaen. Fyysinen kosketus olisi tällöin pelkästään omien käsien välissä. En kuitenkaan ole pystynyt tällaista tapaa omaksumaan luontevasti.

Tuskinpa kukaan on minulle lapsena opettanut kosketuksen välttämistä. Käytänteet ovat jotenkin tihkuneet ympäristöstä.

Kouluiässä parhaatkin kaverit tervehdittiin ainoastaan niskaa nytkäyttämällä. Muodollisemmissa yhteyksissä kättely onnistui mutkattomasti. Ja silti, kun 1970-luvun lopulla olin kesätyössä eräällä voimalaitostyömaalla, saksalaisten asentajien tapa kätellä kaikki työtoverit joka aamu vaikutti perin oudolta.

Aloitin vasta aikuisena karaten ja jujutsun harjoittelun. Salilla jouduin yllättäen kohtaamaan hyvin intensiivisen kosketuksen: kuinka heteromiehenä saatan ottaa tuon vastapäätä seisovan hikisen roikaleen tiiviiseen syleilyyn.

Se oli minulle koskettamisen vallankumous.

Vuosituhannen vaihteen alla meikäläiseen seurustelukulttuuriin levisi uusi tapa: ylenpalttinen halailu tervehdittäessä. Jotkut kokivat jopa opetella ranskalaista poskisuudelmaa. Muistan monia kiusallisia tervehtimisiä.

Päätin opetella halaamaan, päätin olla sillä tavalla rohkea. Se ei ollut helppoa. Olen varmasti halannut monta kertaa taitamattomasti ja vastapuolen eleitä huonosti tulkiten, mutta tällainen tervehtiminen ei enää ole mahdotonta.

Vuonna 2004 kävin Kaapelitehtaalla halaamassa Äiti Ammaa. En täysin pysty palauttamaan, miksi se tuntui tarpeelliselta. Ehkä halusin nähdä, mitä siellä tapahtuisi.

Jonotin muiden mukana Amman luokse ja sain häneltä pehmeän, miellyttävän, makeantuoksuisen halauksen. Samalla hän mumisi korvaani: ”Am-maam-maam-ma…”

En huomannut itsessäni mitään erityistä muutosta.

Jonossa seuraavana tuli keski-ikäinen jakkupukunainen kahden lapsensa kanssa. Nainen halasi Ammaa ja puhkesi välittömästi hillittömään, tärisyttävään itkuun. Lapset katsoivat äitiään hämmentyneinä. Nainen itse vaikutti ruumiinsa syvästä reaktiosta yllättyneeltä ja melkein häpeilevältä.

En tiedä, miksi Amman halaaminen oli naiselle niin voimakas kokemus. Olen iloinen, että saatoin todistaa sen ja että hänkin sai kokea koskettamisen vallankumouksen.

 

Kun Erik Tawaststjerna teki sinunkaupat

Ihmiselämässä on nopeasti ohi vilahtavia tapahtumia, joihin toivoisit voivasi palata takaisin. Sellaisia pieniä episodeja, joista ajattelet: olisinpa osannut tarttua tuohon paremmin. Jos saisin uuden mahdollisuuden, tekisin toisin.

Joskus nuorena lehtimiehenä olin toimituksessa listavuorossa, toisin sanoen huolehdin juttuja seuraavan aamun lehteen. Erik Tawaststjerna tuli tuomaan paperille kirjoitettua arvostelua edellisen illan konsertista.

Otin liuskat, lähetin ne putkipostilla latomoon ja kiittelin Tawaststjernaa. Toimituksessa oli jo varsin hiljaista, ja hän jäi listapöydän tuntumaan seisoskelemaan.

En muista, mistä puhuimme. Lyhyitä lauseita. Taukoja.

Mutta yhden repliikin kuulen vieläkin korvissani. Tawaststjerna sanoi:

”Minä olen Erik.”

Puuhailin jotain siinä samalla, kai minulla oli töitä kesken. Itsekseni ajattelin: mitä hemmettiä. Kyllä minä hyvin tiesin, että hän oli Erik Tawaststjerna, legendaarinen musiikkimies ja kirjoittaja, jonka erikoislaatuisuuden saatoin huomata pelkästään vilkaisemalla hänen laatimaansa tekstiä. Tajusin myös, ettei hänellä ollut pienintäkään aavistusta, kuka minä olin ja mitä yleensä tein.

Keskustelu ei vieläkään virinnyt, ja Tawaststjerna lähti pian toimituksesta. En tavannut häntä enää koskaan.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että hän oli halunnut tehdä kanssani sinunkaupat. Painokas lause oli tuntunut absurdilta, koska en käsittänyt, mikä puheakti siihen sisältyi. Minä en ollut tottunut keskustelukulttuuriin, jossa oli tarpeellista tehdä sinunkauppoja. En huomannut hääräillessäni edes katsoa, yrittikö Tawaststjerna samalla tarjota minulle kättään.

Tartu hetkeen, sanotaan. Tosin alun perin Horatius oli ihmiselle sen verran armollisempi, että kehotti ottamaan päivän haltuun.

Mutta kuinka hetkeen voi tarttua, kun sen perimmäinen ominaisuus on sellainen, ettei siitä saa otetta. Vaikka kuinka ajattelet elämän anteliaina tuokioina, että kunpa tämä jatkuisi kauan, se ei koskaan kuitenkaan niin tee.

Tosiasiassa hetki on tarttunut meihin kiinni. Se on meidän olemassaolossamme, se pitää meitä otteessaan hellittämättömästi. Joka ei tätä huomaa, aiheuttaa itselleen tarpeettomia kärsimyksiä.

Yksikään tapahtuma ei palaa. Erik Tawaststjerna ei koskaan toiste tee kanssani sinunkauppoja.