Ihmisen muisti on lyhyt. Minulla on sellainen aavistus, että Antti Tuuri ei kirjoita sattumalta suomalaisten Ruotsin-siirtolaisuudesta juuri nyt. Jos emme pysty eläytymään Lähi-idästä saapuvien turvapaikanhakijoiden ahdinkoon, ehkä samastuminen helpottuu, kun luemme tarinaa omien kansalaistemme vaiheista 1960-luvulla Svea-mamman ottolapsina.
Skövdessä ja Göteborgissa oli paljon suomalaisia ”mamuja”, joita kukaan ei ”kotouttanut”. Eikä noita sanoja ollut vielä edes keksitty.
Tuuri ei kuitenkaan sommittele paralleelia nykyaikaan. Kertoja kertoo tarinan; lukija miettii tahollaan, millä tavoin se häntä koskettaa.
Olen tuntenut Tuurin tuotannon likeiseksi hänen varhaisista novelleistaan lähtien. Miehinen järeys ja omanarvontunto ovat hänen henkilöidensä vahvoja ominaisuuksia, ja samalla ne jonkin kerronnan hienovireisen liikautuksen kautta kyseenalaistetaan.
Viimevuotisessa Pitelemättömät– ja uudessa Tangopojat-romaanissa on paljon Tuurin alkutuotannon tuntua. Vaikutelma syntyy varmaankin pelkistämisestä ja yksinkertaisesta, ihmisläheisestä kerronnasta.
Sen sijaan varhaisteoksille ominaiset katsomukselliset perspektiivinavartumiset tai viittaukset esoteriaan puuttuvat. Tangomaailman elämää suuremmat hahmot ovat Eino Grön ja Laila Kinnunen, joka romaanissa kiittää taustamuusikoitaan kädestä pitäen ja antaa orkesterinjohtajalle jopa poskisuudelman.
Romaanin nuorimies Sauli lähtee Ruotsiin löytääkseen sinne kadonneen naisystävänsä Elinan. Tehdastyö tarjoaa toimeentulon ja tango-orkesterissa soittaminen pitää unelmat elossa. Ja aina kun siihen on pienikin mahdollisuus, Sauli koettaa jäljittää Elinaansa.
Etsintä luo juonen jännitteen. Ajankuva ja tanssilavojen miljöö välittyvät Tangopojista aistittavina. Koossa on ainekset viihdyttävään ja liikauttavaan lukukokemukseen.
Antti Tuuri: Tangopojat. 317 sivua. Otava.