Bodhisattva Ksitigarbha

En ole kovin hyvä kohtaamaan kärsimystä, tarkoitan kanssaihmisten kokemaa. Mieluiten kääntäisin katseen muualle tai juoksisin karkuun.

Pyrin elämässäni yksinkertaiseen onnellisuuteen ja harmoniaan, mutta joskus kärsimyksen näkeminen on väistämätöntä. Jos joudun tilanteeseen, että minun myötätuntoani tarvitaan, on selvää, että autan ja tuen. Koetan sietää epämukavat tuntemukset itsessäni.

En ikinä ilkkuisi tai laskisi leikkiä muiden kärsimyksellä. En voisi kirjoittaa terveisiä välineeseen, jolla tapetaan tai vammautetaan ihmisiä.

Buddhalaisilla on bodhisattva nimeltään Ksitigarbha, joka on ottanut tehtäväkseen muiden auttamisen. Hän on tehnyt lupauksen, ettei siirry buddhaksi ennen kuin on pelastanut kaikki kärsivät ihmiset, ennen kuin on tyhjentänyt kaikki helvetit.

Ksitigarbha ei ole pelkkä vertauskuva, vaan tällaisia boddhisattvoja on keskuudessamme. Kirjeenvaihtaja asettuu alttiiksi Ukrainassa kertoakseen mitä siellä tapahtuu. Lääkäri työskentelee ilman rajoja, hoitaja lastensairaalan teho-osastolla tai vanhuspalvelussa. Sosiaalityöntekijä ei ota nuoren vihaa itseensä.

Ihmettelen, miten he jaksavat. Vietnamilainen munkki Thich Nhat Hanh on huomauttanut, että eivät he jaksakaan – loputtomiin. He tarvitsevat hengähdystaukoja ja muiden tukea.

Huomaan, että tässä kohdassa saatan tehdä jotain. Voin laittaa ruokaa Ksitigarbhalle, keittää hänelle teetä. Voidaan rauhassa jutella.

Auringonkukkien aika

Kesä 2018 säihkyi kuumana. Kirjoitin romaania. Söin aamiaista vehreässä puutarhassa, joka vielä päivän varhaisina tunteita tuntui hetken vilpoisalta. Toisinaan poljin Hamarin telakkakylän rantaan ottamaan aurinkokylpyjä. Helteen vuoksi kävin suihkussa monta kertaa vuorokaudessa.

Kevään aikana jokin oli muuttunut. En viettänyt näitä hehkuvia päiviä yksin. Olin rakastunut ja orastavassa parisuhteessa.

Tunnetilat vaikuttavat ympäristön havaitsemiseen. Jos ihminen on ahdistunut, hän elää käänteisessä maailmassa. Hänen huomionsa kohdistuu asioihin, jotka vahvistavat hänen senhetkistä tunnettaan maailmasta. Hän katsoo nurjalle puolelle.

Hän huomaa vain epäsuotuisat ilmeet kanssaihmisten kasvoilla. Hän huolestuu inflaatiosta ja koronnoususta. Hän muistelee tekemiään virheitä ja arvelee, ettei tule koskaan saavuttamaan mitään.

Rakastunut puolestaan näkee valon ja tuntee lämmön. Hänelle koko maailma hymyilee.

Kesä ehti elokuulle. Sain lemmityltäni auringonkukkia, ensimmäistä kertaa koskaan. Asetin ne maljakkoon sisimmässäni täyteläinen tunne.

Siinä hetkessä auringonkukat saivat erityisen merkityksen. Ne lupasivat rakkautta ilman ehtoja, onnellisuutta ja riemua.

Kirjoittamiini viesteihin pujahti kuin itsestään mukaan auringonkukka-emoji. Joogatuntieni markkinoinnissa käytin kuvia auringonkukkapelloista, mikä sopi erityisen hyvin, sillä juuri loppukesällä kaikki palasivat taas liikuntaharrastusten pariin.

Auringonkukat ja niiden kuvat aineellistivat minulle rajatonta iloa.

Kunnes sota Ukrainassa muutti kaiken. Säihkyvän keltaisen takaa nousi esiin inhimillinen kärsimys ja ihmismielen pimeys. Auringonkukan symboliset merkitykset karttuivat uutisten myötä. Peloton ukrainalaisnainen käski miehittäjiä tunkemaan taskuihinsa auringonkukan siemeniä, jotka myöhemmin itäisivät, kun sotilaat kaatuisivat ja maatuisivat. Satokauden loppua kohden auringonkukat konkretisoivat käsillä olevaa ruokakriisiä.

Keväällä ja alkukesästä toivoin, että taistelut olisivat loppuneet ennen elokuuta, jotta olisin voinut katsoa auringonkukkia kuten neljä vuotta aiemmin. Mutta näin ei käynyt.

Auringonkukat merkitsevät minulle nyt sekä rakkautta että sotaa. Niiden yhteen sovittaminen tuntuu mahdottomalta.