some – Liukkonen

Erään projektin loppuraportti

Vuonna 2010 olin turhautunut. Päivätyö ei enää tarjonnut niitä haasteita, joita olin siltä odottanut. Halusin jäädä vapaaksi kirjailijaksi.

Olin myös kirjailijansatooni tyytymätön: laiho kasvoi kitsaasti riippumatta siitä mitä sarkaan kylvin. Ajattelin silti turhaksi jäädä valittelemaan, ettei kustantajani tee mitään kirjojeni eteen. Mietin, miten itse voisin asiaa auttaa.

Lehdistössä puhuttiin tuolloin entistä kiivaammin kirjailijoiden brändäämisestä. Heidän tuli astua esiin, kertoa elämästään ja kirjoistaan, rakentaa itsestään brändi.

No hyvä, myönsin itselleni. Kirjailijanprofiilini oli aivan liian näkymätön. Sitä korjatakseni päätin lähteä täysillä sosiaaliseen mediaan.

Minulla oli romaanin kirjoittaminen loppusuoralla. Päättelin, että teoksen julkisuudelle olisi hyötyä kirjailijanprofiilin nostamisesta.

Avasin Facebook-tilin ja aloin rakentaa verkostoa. Käynnistin blogin, jossa esitin iskevästi ajatuksiani yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta. Ryhdyin myös twiittamaan, liityin LinkedIn-palveluun, ja jaoin ajatuksiani auliisti, minne vain onnistuin niitä työntämään.

Sosiaalisessa mediassa pitää toki olla sisäistä ilmaisuntarvetta. Sitä minulle oli kertynyt runsaasti, mutta koko ajan mielessäni oli tämä hanke: kuinka nostaa itseäni paremmin näkyviin.

Kolmen vuoden projekti on vaatinut minulta paljon päättäväisyyttä, koska olen ollut siitä yksin vastuussa. En ole juoninut sitä minkään markkinointiorganisaation tai mainostoimiston kanssa.

Tällaiseen kustantajat kirjailijoita mielellään rohkaisevat, koska rahaa ei tarvitse käyttää. Todettakoon kuitenkin, ettei kukaan ole minua tähän suoranaisesti usuttanut vaan itse olen tahtonut.

Työ on tehty. Blogin suosituimmat artikkelit ovat käsitelleet seksuaalisuutta, alkoholia ja kirja-alan muutoskipuja.

Viime syksynä ilmestynyt romaanini Vihreän lohikäärmeen kylä oli luullakseni taiteellinen onnistuminen, koska olen saanut siitä ainoastaan kiittäviä arvioita. Muilta osin projektin tulokset ovat jääneet vähäisiksi.

Voin toki ajatella, että kirjamyynnin huolestuttava käänne vuonna 2013 yhä huonompaan suuntaan on vaikuttanut romaanin vaatimattomaan menekkiin. Mutta vaihtuvia ulkoisia tekijöitä on aina niin paljon, että niiden vaikutuksia on mahdotonta osoittaa.

Olenko nyt siis kirjailijana tuotemerkki? En, koska nimelleni ei ole vieläkään karttunut kaupallista arvoa. Vähälevikkisen kirjailijan brändi on oksymoron: ristiriitainen ilmaus, asia jota ei ole olemassa.

Minua vaivaa tavattomasti nykyisen median ja sosiaalisen median toiminta niitä yksilöitä kohtaan, jotka ovat tehneet virheen tai rikoksen. Ei tunnu riittävän se, että heidän toimiinsa puututaan asianmukaisella hallinnollisella menettelyllä tai että heidän rikkeensä laatu arvioidaan juridisessa prosessissa.

Lisäksi heidät pitää työntää julkisuuden mankelin lävitse tavalla, jossa saattaa olla häpäisemisen, koston tai kiusaamisen piirteitä. Voi vain kuvitella, miltä näistä ihmisistä tuntuu. Asiaankuuluvien seuraamusten lisäksi he joutuvat kärsimään julkisuuden kohtuuttomat seuraamukset.

Jos Merja Ailuksen tai Pekka Himasen sanotaan joutuneen mediassa lynkatuksi, ajattelemme, että tämä on metaforinen puhetapa: koetamme kuvaannollisesti ilmaista julkisen reaktion voimakkuutta.

Mutta minä väitän, että kysymys ei ole pelkästä metaforasta. Heidät on kirjaimellisesti lynkattu.

Väkivallan psykologian tutkija Donald G. Dutton on eritellyt lynkkauksen anatomiaa. Hän selostaa todellisia välikohtauksia, joissa uhri on menettänyt henkensä, ja viittaa tilastoihin, joiden mukaan Yhdysvalloissa lynkattiin liki neljätuhatta ihmistä vuosina 1889–1930.

Hän selittää, miten lynkkausmieliala syntyy. Se on kollektiivinen tunne, joka kumpuaa turhautumisesta.

Jokin joukko on turhautunut kyvyttömyyteensä toteuttaa inhimillisiä perustarpeitaan. He tuntevat turvattomuutta, heiltä puuttuvat aineelliset edellytykset tyydyttävään elämään tai he eivät enää ymmärrä maailman menoa ympärillään. Jokin yhteiskunnallinen muutos on saattanut heidät sietämättömään epävarmuuteen.

Tarvitaan syntipukki, jota voidaan syyttää vaikeuksista, ongelmista ja turvattomuudesta. Syntipukki erottuu sosiaalisesti riittävän selvästi lynkkausjoukosta. Tämä mahdollistaa sen, ettei häneen tarvitse suhtautua myötätuntoisesti vaan hänet voidaan dehumanisoida eli häntä ei nähdä enää samalla tavoin ihmisarvoisena kuin me muut.

Dehumanisaation psykologinen prosessi on esimerkiksi rasismin ja sotavankien huonon kohtelun taustalla ja saattaa tällöin olla merkki pysyvästä asenteesta. Mutta milloin tahansa kärjistyneissä sosiaalisissa suhteissa vastapuoli voidaan äkkiä nähdä ei-ihmisenä tai ainakin vähemmän ihmisenä kuin itse. Silloin hänen tilanteeseensa ei tarvitse eläytyä.

Media tekee sen aina uudestaan: kun esiintyy väärinkäytöksiä tai kohtuuttomuuksia, valitaan syntipukki ja piinataan hänet hengiltä. Sosiaalinen media ja lukijoiden laaja joukko liittyvät lynkkausporukkaan.

Ja ne ihmiset, joilla on tallella hiukan säädyllisyyttä, tuntevat hienoisen katumuksen pistoksen, kun kaikki on ohi. Mutta kohta ollaan taas täysillä lynkkauspuuhissa.