On käynyt sillä tavalla hassusti, että tyttäreni Silja Liukkonen on ryhtynyt kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa Vippi-ihmisiä näkyy jo Otavan ennakkotiedoissa. Tämän vuoden kirjallisuudelta odotan eniten hänen ”hauskaa ja riipaisevaa” romaaniaan.
Minulla ei ole mitään tekemistä Siljan kirjallisten ja taiteellisten pyrkimysten kanssa. En ole häntä edes usuttanut. Mutta apurahoista olen neuvonut häntä: hae aina kun on mahdollista.
Hän esitti tarkennuksen: entä jos suunnitelmat muuttuvat? Taiteellisessa työssähän sellainen on melko tavallista.
Vastasin: tärkeintä on, että jotain syntyy. Tämä toki perustuu vain olettamukseeni. En tiedä, miten lautakunnissa asiaan suhtaudutaan.
Olen ajan mittaan luultavasti hakenut apurahoja suunnitelmiin, jotka eivät ole toteutuneet. Muistan selvästi ainakin kaksi teosta, joita en ole kirjoittanut. On syntynyt jotain muuta, esimerkiksi viime vuonna julkaisin laajan romaanin, joka kasvoi ohi aiheestaan. Tai jokin käsikirjoitus lepää komerossa, kerää itseensä aromeja kuin kypsyvä vuosikertaviini.
Nuo kaksi aloittamatonta suunnitelmaa ovat yhä olemassa. Minulla on niistä muistiinpanot. Mikä estää ruveta niitä kirjoittamaan.
Tässä iässä olen havahtunut ajatukseen, että kaikkia ideoita ei ehkä ehdi toteuttaa. Mihin aika riittää.
Erityisen kouriintuntuvaksi tämä tunne tulee, kun tajuntaan yhtäkkiä tunkee odottamattomalta suunnalta uusi kirjaidea. Mielessä polttelee aihe, joka aivan itsestään alkaa muotoutua suunnitelmaksi ja joka haluaa ohittaa jo olemassa olevat kirjahankkeet ja -luonnokset.
Nyt, nyt, nyt. Pitäisi päästä kirjoittamaan sitä.