”Nuoruuden liha on kiinteä ja valpas”, kirjoitti kerran eräs runoilija. Kun ikää karttuu, tämän lauseen kääntöpuoli tulee yhä selvemmin esille.
Jos elonpäivien vähenemistä ei oteta lukuun, minusta ikääntyminen tuo etupäässä hyviä asioita ulottuville. Sellaisia joita nuoruudessa ei voinut kuvitellakaan.
Muistan, että kaksikymppisenä jo nelissäkymmenissä olevat naiset näyttivät vanhoilta. Heissä oli mahdotonta havaita mitään puoleensavetävää.
Ihmeellistä katsella heitä nyt uusin silmin. Varttumisen suuria rikkauksia on se, että alkaa nähdä viehättävinä kaikenikäiset naiset: nuoret, keski-ikäiset, vanhat. Kapea näkösektori on avartunut valtavasti, ja maailma on kerta kaikkiaan ihana, ihana.
Jos saapuisin avaruudesta jonkin toisen universumin edustajana maapallolle, kummastelisin aluksi eniten yhtä seikkaa. Miten on mahdollista, että tämän yhteiskunnan kaikkein arvokkaimpana resurssina pidetään nuoria, hieman alle ja yli 20-vuotiaita naisia, jotka ovat laihoja mutta keskimääräistä pidempiä, jotka katsovat suoraan kohti ja joiden iho on ehostuksen ja kuvamanipulaation avulla saatu näyttämään luonnottoman sileältä.
Tiedämme, miltä todellinen iho näyttää, ja sitä me oikeasti haluamme koskettaa.
Joskus puhutaan sisäisestä kauneudesta. Minusta ei pitäisi jäädä kovin pitkäksi aikaa erottelemaan ihmisen ulkoisia ja sisäisiä ominaisuuksia, sillä ne muodostavat kokonaisuuden. Ihmisen syvyyksissä piilee totta totisesti kauneutta, joka välttämättä huokuu myös ulospäin, jos vain olemme riittävän herkkiä sitä aistimaan.
Tähän ikään mennessä kokemus ja käsitys seksuaalisuudesta on muuttunut ja laventunut. Se, että pidän kohtaamiani naisia viehättävinä, kumpuaa syvistä viettikerroksista. Mutta tämä ei johda siihen, että koettaisin valloittaa heitä. Uskon, että seksuaalisuus on käyttäytymisen järjestelmä, jota ei voi kytkeä pois ja jonka vaikutusala on paljon laajempi kuin pariutuminen. Uskon, että se on kaiken sosiaalisen elämän perusta ja käyttövoima.
Kaksikymppisenä normaali eroksen toimintamalli voi olla sellainen, että yrittää iskeä jokaisen ja samalla haluaa löytää sen oikean. Minusta tämä vaikuttaa ristiriitaiselta ja naiivilta, mutta muistan ajan, jolloin tällainen ajattelu tuntui täysin luonnolliselta.
Jos ei ole tarvetta tai tilausta rakastumiseen, ei tarvitse rakastua. Tai jos on taipumus ihastua moniin, voi silti päättää sitoutua yhteen. Tällaiset käsitykset karttuvat vasta ajan myötä, voiko sanoa peräti elämänkokemuksesta.
Mutta hurmaantumisen ja lumoutumisen tunne ei laimene. Se vain rikastuu, koska sillä on enemmän kohteita ja koska kauneudesta voi nauttia yrittämättä saada sitä omakseen.