Oleilun ylistys

Kävin yritysneuvojan luona. Sitä on liikkeellä. Kun nykyään kohtaan ystäviä, on tavallista, että tilitetään loistavista bisnesideoista tai oman pikkufirman alasajosta tai kaikesta mahdollisesta siltä väliltä.

Yritysneuvoja oli kovin iloinen siitä, etten ollut perustamassa kampaamoa, kauneushoitolaa tai sisustusliikettä. Myöskään sushibaarin tai hevostilan aloittamiseen hän ei suorastaan usuttanut. Mikäli harkitsin hotelli- tai ravintola-alaa, oli parasta heti alusta pitäen huolehtia siitä, että venäläiset saisivat palvelua äidinkielellään.

Kun kerroin, että kaavaillun yrityksen toimiala olisi sisällöntuotanto, yritysneuvoja silminnähden rentoutui. Hän sanoi, että siitä alasta hän ei tiedä yhtään mitään mutta hän kuuntelee mielellään.

Pääsin työelämään 1980-luvun puolivälissä ja yli 60 prosenttia työvuosistani olen puurtanut freelancerina. Olen siten onnistunut kiskomaan niukan toimeentulon itselleni ja vähän myös perheelleni mutta en osaa pitää itseäni sankariyrittäjänä, jollaisia tämä aika huutaa.

Temperamenttini ja kykyjeni puolesta olen ennemminkin kuin entisaikojen litteratööri tai senttari eli lehdistön halpa avustaja. Ajasta aikaan on vain ollut niin, että viestintäalalla on tarvittu työvoimareservi, jolta voidaan ostaa erikoistunutta ammattiosaamista pilkkahintaan.

En näe suurta hohtoa siinä, että olisin yhden miehen yhtiöni dirika ja hallituksen puheenjohtaja. Tuskinpa ulkoistettu siivoja, lähihoitaja tai metsuri pitää pakkoyrittäjyyttään yhtään ylevämpänä yhteiskunnallisena tehtävänä.

Presidentti Sauli Niinistö esitteli uudenvuodenpuheessaan sanan ”oleskeluyhteiskunta”, mitä pidän tavattoman loukkaavana. Hän antoi korkeimmalta taholta oikeutuksen siihen, että taloudellisin mittarein menestyneet kansalaiset voivat syyttää huono-osaisia kaikista yhteiskunnallisista ongelmista: julkisen sektorin rahoitusongelmista, teollisuuden rakennemuutoksesta, globaalista talouskriisistä jne. Ja tämä kaikki pätkätöiden, työehtojen huononnusten, yt-neuvottelujen ja irtisanomisten Suomessa.

Laiskoilla ei ole mitään asiaa poroporvarien kattamaan valmiiseen pöytään. Näin sanoo tasavallan presidenttimme.

En oikeastaan tunne laiskoja suomalaisia. Kaikki ovat tavattoman työteliäitä, ja työstressi haittaa monia. Niillä, jotka ovat pysyvästi ajautuneet yhteiskunnan marginaaliin, on yleensä vakavia henkilökohtaisia ongelmia.

Toivoisin näkeväni sellaisen oleskeluyhteiskunnan, jossa joutilaisuutta arvostetaan. Luovuus, into ja tarmokkuus syntyvät vasta sitten, kun on saatu sopivassa määrin nauttia oleilusta ja henkisen hyvinvoinnin vaalimisesta.

Jos vapaapäivä, loma tai työttömyys kutsuu sinua oleiluun, nauti siitä hyvällä omallatunnolla. Ihminen on luotu tuottavaan joutilaisuuteen.

 

Työn orjat jne.

Porvoon vanhankaupungin laidalla on arkisuudessaan viehättävä lounasravintola Hanna-Maria. Toimintaidealtaan se on unohtunut jonnekin vuosikymmenien taakse. Ruokalista ei taatusti ole trendikäs, vaan tarjolla on perunaa ja kastiketta, lohikeittoa ja kasvissyöjille munakasta. Ruokajuomina putoavat parhaiten kotikalja ja piimä.

Ravintolan annoksia tulevat syömään niin rakennusmiehet kuin kaupungin toimistovirkailijat, niin hoitovapaalla olevat äidit kuin eläkeläiset, yhtä hyvin suomea kuin ruotsia äidinkielenään puhuvat. Tähän asiakaskuntaan koettaa sulautua myös vapaa kulttuurityöläinen, jonka olotilassa työnteon ja toimeentulon välinen yhteys on aikoja sitten katkennut.

Täällä minulla on tapana syödä kerran viikossa ja tehdä yhteiskunnallista analyysia. Näkökulmani on sopivasti alhaalta päin, ja edessäni on kattava kirjo suomalaista yhteiskuntaa. Ravintolan asiakkaista puuttuvat ainoastaan kaikkein varakkaimmat, kaikkein köyhimmät ja maahanmuuttajat. Edustettuna on siis koko laaja keskiluokka.

Mutta armas, kallis maa ei ole ennallaan. Meneillään on syvältä kouraiseva muutos. Jo 700 000 ihmistä, kolmannes työvoimasta, työskentelee ns. epätyypillisissä työsuhteissa, pätkä- tai vuokratyössä. Niiden rinnalle on orjatyön muotona tullut pakkoyrittäjyys. Miksi metsuri tai kotisairaanhoitaja haluaisi siirtyä säännöllisen palkkatulon nauttijasta yksityisyrittäjäksi? Koska hänelle vihjataan, että vaihtoehtona on työttömyys.

Media-alalla iso käsi on pyyhkäissyt erityisen kovin ottein. Toimittajia ja graafikoita on irtisanottu joukoittain hyvää taloudellista tulosta tehneistä firmoista. Isot toimijat, kuten Sanoma Magazines Finland, koettavat kiristää ruuvia entisestään esimerkiksi sanelemalla avustajille kohtuuttomia ehtoja.

Freenlancerit eivät voi ryhtyä työtaisteluun. Mediahuora-romaanin julkaissut Venla Hiidensalo sanoo, että freet ovat samassa tilanteessa kuin torpparit ennen työelämän lainsäädännön kehittymistä.

Suuresta 1990-luvun lamasta lähtien työnantajapuoli on toiminut tavattoman taitavasti hajottamalla työntekijöiden rivit. ’Yrittäjyyteen’ kannustaminen on looginen päätös tässä kehityskulussa. Köyhyys on pienempi häpeä, jos olet oman elämäsi yrittäjä.

Ammattiyhdistysliike on keinoton, poliittiset puolueet ovat liudentuneet yhdennäköisiksi. Laaja, hyvin toimeentuleva keskiluokka on saanut kokoomuslaisen työväenpresidentin eikä pane pahakseen, vaikka sitä sanoilla näin sumutetaan. Ja oliko se mies sosialisti joka sanoi, että ihmisonnen riittävä mitta on 10 000 euron tulot ja miljoonan omaisuus?

Vanha työväenliike onnistui saamaan aikaan suuren yhteiskunnallisen muutoksen. Mutta nyt sen perintö on käytetty loppuun, saavutukset on tehty tyhjiksi. Tarvetta olisi isolle kumoukselle. Mistä saadaan sellainen yhteiskunnallinen voima, joka haluaa aloittaa suuren työelämän uudistuksen?

Freelanceria ei voi nimittää yrittäjäksi, sillä hänellä on vapaan palkkasoturin sielu. Kun istun Hanna-Mariassa syömässä lounasta, totean, että tämän lähemmäksi keskiluokkaa en pääse. Freelancerina en voi myydä sieluani ja asettua työn ikeeseen vaan valitsen itse, kenelle kaupittelen palveluksiani.