Avainsana: Runeberg-palkinto

Kutsutut ja kutsumattomat vieraat

Helmi Kekkosen hienovarainen sisäinen kerronta tavoittaa ilmavasti tunnelman. Se hetki elokuun illassa, kun helteinen päivä kääntyy vilpoisaksi. Kutsut ovat alkamassa, nainen on pukeutunut valkoiseen mekkoon. Valmistelut on tehty, vain mies viipyy kukkia hakemassa. Vieraat saapuvat.

Kaikki ei kuitenkaan ole niin kepeää kuin aluksi näyttää. Mikään ei ole.

Vieraat on viuhkamaisesti solmittu episodiromaani. Hilpeäksi aiottuun yhteiseen hetkeen matkaavat henkilöt tuovat mukanaan kukin oman tarinansa. Ja heidän kohtaamispisteeseensä, illalliselle, se kokoaa odottamattoman paljon painetta.

Romaanin keskiöön asettuu surullinen, lapsettomaksi jäänyt nuori nainen Sonja, joka on järjestänyt juhlat saadakseen välillä muuta ajateltavaa. Kutsuttujen ja kutsumattomien vieraiden elämät keritään vähitellen auki.

Romaanin tematiikka nousee perhe-elämästä: vanhemmuus ja lapsettomuus, onnistumiset ja epäonnistumiset. Episodien näkökulma painottuu naisten kokemuksiin, miehet jäävät selvästi sivurooliin.

Sisäisessä kerrontaotteessa henkilöiden välinen dramatiikka näkyy kuin kalvon takaa. Paineet eivät purkaudu ennen kuin dramaattisessa loppukohtauksessa. Sitä ei voi tässä spoilata.

Loppuratkaisu ja episodirakenne tuovat mieleen elokuvakerronnan. Elokuvan tapainen johtomotiivi on myös taivaalla leijuvat kuumailmapallot, jotka romaanin henkilöt vuoron perään havaitsevat: ”Ne lipuvat kauempana olevien kattojen yllä, hehkuvina, ääneti, toinen toista seuraten.”

Samalla tavoin romaanin ihmiset leijuvat toinen toisensa vaiheilla, kiinnittymättä, rinnakkain mutta omaa reittiään edeten.

Helmi Kekkonen: Vieraat. 195 sivua. Siltala.

Mies nimeltä Peter

Peter Sandströmin romaanissa kulkee tasatahtia kaksi yhdenpäivänkertomusta Turussa ja Uusikaarlepyyssä. Rennolla otteella, leppeän humoristisesti ja samalla haikeasti kertojanääni sulauttaa tarinat yhteen.

Syyskuussa 2014 Peter-niminen keski-ikäinen toimittaja on irtisanoutunut ja heittäytynyt epävarmuuteen. Hän seuraa vaivihkaa vaimoaan saadakseen selville, mahtaako tällä olla suhde ja onko tämä todella raskaana. Elokuussa 1988 nuori Peter lähtee isänsä kuskiksi vierasta naista tapaamaan sen jälkeen, kun äiti on lyönyt isää kuokalla.

Teemat peilaavat toisiaan: mitä on tällainen rakkaus, joka saa ihmisen raiteiltaan hupsuuteen asti. Onko se rakkautta ensinkään?

Sandström kuvaa henkilöitään siten, että ristiriitaiset tunteet heissä ehkä myllertävät, mutta niiden sisältöä ei kerrota. Ne täytyy päätellä.

Kerronta kaihtaa vakavuutta, mikä suo lukijalle vapauttavan tunteen. Tapahtumien tasolla esiintyy tragiikkaa ja komiikkaa, mutta esittämisen sävy on hupaisa.

Voi olla pelkästään minun yksityinen lukukokemukseni, mutta tuli tunne, että Laudatur-romaanissa on tärkeää myös se, mitä rajataan ulkopuolelle. Kesällä 1988 Peter ei voi aavistaa, että vuotta myöhemmin Eurooppaa kohtaa syvä historiallinen murros. Ja kuinka ollakaan, sama koskee myös vuotta 2014.

Nuoren Peterin naiivius ei tunnu kehittyneen keski-ikäisessä miehessä kypsyydeksi. Läpi ikäkausien hän elää omassa suppeassa maailmassaan. Voisiko sitä kutsua kuplaksi.

Näinhän me elämässä haemme mittasuhteet, omasta itsestämme, ja varsin harvoin kykenemme katsomaan kovin kauaksi.

Peter Sandström: Laudatur. 225 sidor, 228 sivua. Suomennos Outi Menna. Schildts & Söderströms.

Kirjoittaa, olla olemassa

Riitta Jalosen Kirkkaus tempaa mukaansa pakahduttavaan jännitykseen: kuinka tässä oikein käy. Kerronta imee yhtä intensiivisesti kuin parhaan lajin juonivetoinen romaani tai elokuva, ja teos lähinnä kuvaa hienovaraisesti päähenkilön sisäistä maailmaa.

Romaanin minäkertoja on uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame. Jälkisanoissaan Jalonen selostaa hyödyntäneensä Michael Kingin elämäkertaa ja Jane Campionin tunnettua elokuvaa mutta ottaneensa fiktion laatimiseen paljon vapauksia.

Janet Frame oli 1940-luvun lopulta lähtien vuosikaudet psykiatrisessa sairaalassa virheellisen skitsofreniadiagnoosin perusteella. Hänelle suunniteltu lobotomiahoito peruttiin vain muutamia päiviä ennen kuin toimenpide oli määrä tehdä.

Jalonen luo eläytyneen kuvan, millaista on kirjoittaa alituisesti veitsen terällä, oman olemassaolonsa terällä. Romaanin Janet ei kirjoita siksi, että hän haluaisi tulla kuuluisaksi tai saada rahaa, vaan kysymyksessä on hänen mielenterveytensä, arvonsa ihmisenä ja koko hänen elämänsä merkitys.

Jalosen romaania voi suositella kaikille sydämensä kyllyydestä kirjoittaville: yhtä hyvin menestysdekkaristeille, pienilevikkisyydessään kamppaileville novellisteille kuin kirjailijuudesta unelmoiville skribenteille.

Tule ihmiseksi kirjoittamalla. Tule kokonaiseksi. Sen jälkeen sinulle saattaa olla samantekevää, kuinka moni tekstiäsi lukee.

Riitta Jalosen jälkisanoista voi päätellä, että Kirkkaus-romaanin kirjoittaminen on ollut hänelle vahvasti henkilökohtainen prosessi. Siitä romaani nähtävästi ammentaa ilmaisuvoimansa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus. 352 sivua. Tammi.

Kuinka jaksaa eteenpäin

Vesa Haapalan romaanissa sykkii pidäkkeetön energiakeskittymä, joka sinkoaa ympärilleen vihaa ja väkivaltaa. Hillittyä taustaa vasten kontrasti käy rajusti silmille.

Vantaalaisen akateemisen köyhän perheen muut jäsenet ovat tottuneet sovittelevaan ja vähään tyytyvään elämäntapaan, mutta murrosikään varttuva poika räjähtelee ja saa raivokohtauksia.

Perheen isä on kirjastonhoitaja ja äiti opettaja, ja taloudellisesti ollaan niin tiukoilla, että auton rikkoutuminen merkitsee käytännössä katastrofia. Poika ei halua käsittää realiteetteja. Hän esittää vanhemmilleen kohtuuttomia vaatimuksia rahankäytön suhteen ja aiheuttaa ehdoin tahdoin hankaluuksia.

Perheen Lasse-isän tehtävänä on ottaa vastaan pojan absurdit hyökkäykset, ja hän tekee sen loputtomalla kärsivällisyydellä. Psykiatrilla käydään keskustelemassa käytöshäiriöistä. Lääkkeistä mainitaan neuroleptit ja Risperidon. On siis kysymys raskaan sarjan ongelmista.

Perheen syvin toivomus olisi kohtuullinen: saada elää tavallista arkista elämää, jossa pienet tyttäret voisivat kokea turvallisuutta ja harmonisuutta. Kovin usein vanhemmat vain joutuvat kohtaamaan erityisopetuksen, sosiaalitoimen ja lapsipsykiatrian todellisuuden – ja niiden rajalliset resurssit.

Karhunkivi-nimi viittaa metsäiseen mökkitonttiin, jonka Lasse on hankkinut henkireiäkseen ja josta hän koettaa rakentaa itselleen ja perheelleen rauhan tyyssijan. Työ edistyy kovin hitaasti. Mutta ainakin hän saa aika ajoin tovin hengähtää ja uudistaa voimansa jatkaa eteenpäin.

Haapalan kerronta välttää kaikkinaisia korostuksia. Havainnollisesti, levollisesti ja empaattisesti hän tuo henkilönsä lähelle asettumatta tuomitsemaan ketään. Tarina hengittää luonnon ja vuodenaikojen vaihtumisen rytmissä.

Vesa Haapala: Karhunkivi. 234 sivua. Otava.

Kun vastakohdat katoavat

Sinikka Vuolan ensimmäinen romaani Replika edustaa haarautuvaa ja kertautuvaa kerrontaa. Taustalla lienee musiikillinen käsitys teoksen tematiikasta: jokainen toisto merkitsee jotain uutta.

Samalla romaani luo oman surrealistisen maailmansa.

Surrealismi ei oikeastaan tarkoita outoja kohtauksia ja tapahtumakulkuja, vaikka tällainen vaikutelma voi ensi silmäyksellä syntyä. Surrealistiset kuvat ovat todellisia, tajunnan syviä ja vahvoja kuvia, ja siitä tulee niiden vaikuttavuus.

André Breton hahmotteli surrealismin manifestissaan, että mielen tietyssä pisteessä elämä ja kuolema, todellinen ja kuviteltu, menneisyys ja tulevaisuus menettävät vastakohtaisuutensa. Ja se on täysin luonnollista psyyken toiminnalle.

Replikan tapahtumapaikka on meikäläisittäin vieraanoloinen nimetön pieni kylä ja myöhemmin kaupunki. Myös kaikki henkilöt jäävät nimettömiksi, he edustavat vain rooliaan: Leipuri, Lääkäri, Vanhus, Opettajatar.

Näin ollen romaanin maailma vaikuttaakin olevan ennen muuta sisäisen todellisuuden kuva. Se piste, jossa vastakohdat katoavat, on jo tavoitettu, ja siitä käsin tarinaa eletään.

Romaanin keskeisessä jaksossa kuvataan pitkään päähenkilön äidin kuolemaa, ja jopa henkilöiden erillisyys menettää merkityksensä.

Minä olen nyt kuoleman iässä, sillä vastakohdat, joista elämä muodostui, ovat kadonneet. Olen esittänyt osani loppuun ja saan nyt mennä. Kivut ovat luitteni ytimessä, kaikkeuden uumenessa, tavoittamattomissa. Olen maa jota kynnetään tuhansilla partaveitsenterävillä auroilla, jokainen vako pulppuaa verta. Minä olen kuoleman iässä ja makaan vuoteessä keskellä huonetta: vuoteessa jossa olen saanut alkuni, vuoteessa jossa olen syntynyt, vuoteessa jossa olen synnyttänyt, vuoteessa jossa kohtaan loppuni.

Sinikka Vuola on aiemmin tullut tunnetuksi runoilijana. Myös hänen kerronnassaan tuntuu kielellinen terä, joka ylläpitää tuoreutta ja valppautta.

Sinikka Vuola: Replika. 197 sivua. Tammi.