Avainsana: romaani

Hyvä lukija

Kirjailija kaipaa teoksilleen lukijan, mielellään useita. Jos hän saa toivoa enemmän, hän haluaa hyvän lukijan: kiinnostuneen, oivaltavan, kirjallisuuden tosi ystävän.

Kirjallisuusteoriassa kehiteltiin 1970-luvulla sisäislukijan käsite. Sen mukaan sisäislukija on tekstiin koodattu ihanteellinen lukija, joka ymmärtää kaiken mitä teos voi sisältää ja joka lisäksi tajuaa mistä kirjallisuudessa on kysymys.

Olisipa hienoa saada osakseen tuollainen lukija. Mutta teoria myös sanoo, ettei tällaista lukijaa ihmisten maailmassa ole olemassa. Jokainen todellinen lukija on jollain tavoin rajoittunut.

Kun olen tehnyt romaaneita, novelleja tai runoja, olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että kirjoitan aiemman kirjallisuuden päälle. Kirjoissani kuuluu kaikuja muiden kirjailijoiden teoksista, ja käyn mielelläni vuoropuhelua edeltäjieni kanssa.

En kuitenkaan halua paljastaa kirjallisia esikuvia kovin suoraan, sillä sellainen mielestäni latistaa lukukokemuksen. Jos lukija löytää kirjallisen viittauksen, hän ehkä oivaltaa jotain ja ilahtuu. Minulle kirjallisuus on myös älyllistä peliä, jonka parissa voi viihtyä erityisellä tavalla.

Kun julkaisin esikoisromaanini Häätanhu vuonna 1996, siitä kirjoitettiin useita arvosteluja. Tuolloin lehdet vielä julkaisivat arvosteluja, oli jopa arvostelijoiden ammattikunta.

Petyin kuitenkin esikoiseni arvosteluvastaanottoon. Olin suorastaan vihainen siitä, että juuri kukaan ei huomannut, miten paljon nokkelia kirjallisia viitteitä olin sommitellut romaaniini. Olin kirjoittanut teoksen kaiken fanittamani suomalaisen kirjallisuuden päälle. Tomppelit arvostelijat mainitsivat ainoastaan kaksi kirjallista viittausta romaanin nimen perusteella. Nykyään sellaiset löytyvät silmänräpäyksessä googlaamalla, ja niistä ei todellakaan kirjassani ollut kysymys.

Ainoastaan Hufvudstadsbladetin Elisabeth Nordgren huomasi viittauksen alkuperän oikein. On olemassa erittäin tunnettu suomalainen klassikko, jossa hääjuhla tempautuu koomiseen vauhtiin ja jossa väärä mies on sulhasena.

No tietenkin, Aleksis Kiven Nummisuutarit. Näytelmän ruotsiksi kirjoitettu varhaisversio tunnetaan kirjallisuushistoriassa nimellä Bröllopsdansen. Siihen nimenomaan viittasin. Onko tuo nyt niin vaikea keksiä?

Johtopäätös: hyvä lukija on sellainen, joka hoksaa jonkin tärkeän asian, mitä muut eivät ole huomanneet.

Kirjat joita en kirjoittanut

On käynyt sillä tavalla hassusti, että tyttäreni Silja Liukkonen on ryhtynyt kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa Vippi-ihmisiä näkyy jo Otavan ennakkotiedoissa. Tämän vuoden kirjallisuudelta odotan eniten hänen ”hauskaa ja riipaisevaa” romaaniaan.

Minulla ei ole mitään tekemistä Siljan kirjallisten ja taiteellisten pyrkimysten kanssa. En ole häntä edes usuttanut. Mutta apurahoista olen neuvonut häntä: hae aina kun on mahdollista.

Hän esitti tarkennuksen: entä jos suunnitelmat muuttuvat? Taiteellisessa työssähän sellainen on melko tavallista.

Vastasin: tärkeintä on, että jotain syntyy. Tämä toki perustuu vain olettamukseeni. En tiedä, miten lautakunnissa asiaan suhtaudutaan.

Olen ajan mittaan luultavasti hakenut apurahoja suunnitelmiin, jotka eivät ole toteutuneet. Muistan selvästi ainakin kaksi teosta, joita en ole kirjoittanut. On syntynyt jotain muuta, esimerkiksi viime vuonna julkaisin laajan romaanin, joka kasvoi ohi aiheestaan. Tai jokin käsikirjoitus lepää komerossa, kerää itseensä aromeja kuin kypsyvä vuosikertaviini.

Nuo kaksi aloittamatonta suunnitelmaa ovat yhä olemassa. Minulla on niistä muistiinpanot. Mikä estää ruveta niitä kirjoittamaan.

Tässä iässä olen havahtunut ajatukseen, että kaikkia ideoita ei ehkä ehdi toteuttaa. Mihin aika riittää.

Erityisen kouriintuntuvaksi tämä tunne tulee, kun tajuntaan yhtäkkiä tunkee odottamattomalta suunnalta uusi kirjaidea. Mielessä polttelee aihe, joka aivan itsestään alkaa muotoutua suunnitelmaksi ja joka haluaa ohittaa jo olemassa olevat kirjahankkeet ja -luonnokset.

Nyt, nyt, nyt. Pitäisi päästä kirjoittamaan sitä.

Rakastettu alastomana valkokankaalla

Helsinki 1960-luvulta nykypäivään, suomenruotsalaisen hienoston ja keskiluokan hankauspinta, George Harrisonin hittibiisit (yht. 5 kpl) ja nuoruuden heleydestä keski-ikään tummuva rakkaustarina – kuulostaa ihan Kjell Westön romaanilta. Voisin kuvitella, että hänen faniensa kaikki odotukset täyttyvät.

Fiktio myös kutkuttavasti viittailee todellisuusesikuviin mutta samalla tahdikkaasti väistelee. Esimerkiksi Etelä-Haagassa sijaitseva, täsmällisesti kuvattu koulu ei ole romaanissa Lärkan vaan ”Tredje svenska läroverket”.

Westö ymmärtää paljon romaanikerronnasta. Minulle tuli tunne, että hieman oivalsin hänen reseptiään.

Rikinkeltainen taivas on ystävyys- ja sukuromaani, joka lavean eeppisellä, kepeästi historioivalla otteellaan kertoo, miten elämä koskettaa läpi vuosikymmenten ja miten se jättää ihmisiin jälkensä. Mutta kuinka tämä oikeastaan tapahtuu?

Hieman alle viisisataa sivua käsittää puolen vuosisadan mittaisen kaaren. Keskimäärin sata sivua kunkin vuosikymmenen kuvaamiseen – sehän on tavattoman vähän.

Mistä siis syntyy eeppinen laveus?

Kun katsotaan Westön kerrontaa lähempää, huomataan, että hän rakastaa yksityiskohtia ja saa ne kiehtovalla tavalla elämään. Hän kuvaa ympäristöä, tunnelmia ja henkilöiden mielentaitteita väsymättömällä kiinnostuksella.

Miten sivumäärä edes riittää?

Lisäksi Westön kerronnassa keskeistä on muistelu: tapahtumat kerrotaan, niihin palataan, niitä kelaillaan, niiden kulku kyseenalaistetaan ja lopulta vielä kerran kysytään, mitä oikein tapahtui.

Rikkaiden Rabellien kesäpaikka kuvataan tavattoman monta kertaa, jotta muutos ajassa tulee näkyviin. Mutta lisäksi George Harrisonin kuolema, reissupoikien käynti portugalilaisessa bordellissa, naispäähenkilön Stellan alastonkohtaus elokuvassa ynnä muut episodit toistuvat toistumistaan.

Kysymys on kerronnan redundanssista. Lapsetkin tykkäävät saduista, koska toisteisuus luo turvallisuutta.

Westön ”eeppisyys” syntyy yksityiskohtiin pysähtymisestä ja pitkistä aikahyppäyksistä sekä hänen maagisesta otteestaan. Romaanin taika toteutuu kertojan ja lukijan yhteispelissä: syntyy illuusio ajan virtauksesta, aukkoinen tarina tuntuu yhtenäiseltä, kerronnan imu vie mukanaan.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomentanut Laura Beck. 459 sivua. Otava.

Kjell Westö: Den svavelgula himlen. 475 sidor. Schildts & Söderströms.

Paha poliisi ja paha tyttö

Maria Mustranta luottaa psykologisen kuvauksen intensiteettiin ja tekee sen taitavasti. Hänen henkilöidensä paineistetut mielentilat luovat lukemisen imun. Epäilen, että hän on tarkoituksella hajottanut juonivetoisen tarinan, vaikka sellaiseen olisi ollut kaikki ainekset koossa. Tällä tavoin henkilöiden syvempi problematiikka pääsee esiin.

Toimittajana tunnetun Mustrannan esikoisteos Sokeita hetkiä ei ole poliisiromaani, vaikka päähenkilö on poliisi, eikä rikosromaani, vaikka rikoksia tapahtuu alituisesti. Dramaattiset, väkivallantäyteiset avainkohtaukset on suodatettu epädramaattisiksi. Juonirakenteen suorastaan oppikirjamaisesti aristoteelinen tunnistaminen (arpi, märk väl!) on upotettu kerronnan hetteikköön täysin epäaristoteelisesti.

Romaanin päähenkilö Juhani on poliisi, joka alkaa luisua hämärän puolelle. Ensi oireita ovat liiallinen voimankäyttö kiinniottotilanteessa ja laittomien päihteiden käytön arkipäiväistyminen.

Juhani kohtaa kaltoin kohdellun teinitytön Kaislan, joka henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi on suuressa vaarassa langeta huumekuvioihin. Juhani tuntee tarvetta ryhtyä suojelemaan Kaislaa.

Jos nämä päähenkilöt näytettäisiin ulkoapäin, vaikkapa toiminnallisessa elokuvallisessa katkelmassa, Kaisla olisi pahoille teille joutunut nuori nainen ja Juhani keski-ikäinen kunnon poliisi. Mutta Mustrannan kerronnan perusviritys on juuri siinä, että sisältäpäin asiat näyttävät aivan toisenlaisilta.

Miten pahuus tulee ihmiseen? Vastaus: pahojen tekojen kautta. Miten pahuus asettuu ihmiseen? Vastaus: hän ei tiedosta tekojaan.

Juhanin problematiikka kehkeytyy siten, että hän kyllä ymmärtää tehneensä väärin ja että hän huomaa joutuneensa väärien tekojen kierteeseen. Mutta hän ei halua ottaa vastuuta. Hän vain toivoo, ettei kukaan saa tietää hänen rikoksistaan. Enempää en voikaan spoilata. Lukemisen arvoinen romaani.

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä. 282 sivua. WSOY.

Laila Kinnunen antoi poskisuudelman

Ihmisen muisti on lyhyt. Minulla on sellainen aavistus, että Antti Tuuri ei kirjoita sattumalta suomalaisten Ruotsin-siirtolaisuudesta juuri nyt. Jos emme pysty eläytymään Lähi-idästä saapuvien turvapaikanhakijoiden ahdinkoon, ehkä samastuminen helpottuu, kun luemme tarinaa omien kansalaistemme vaiheista 1960-luvulla Svea-mamman ottolapsina.

Skövdessä ja Göteborgissa oli paljon suomalaisia ”mamuja”, joita kukaan ei ”kotouttanut”. Eikä noita sanoja ollut vielä edes keksitty.

Tuuri ei kuitenkaan sommittele paralleelia nykyaikaan. Kertoja kertoo tarinan; lukija miettii tahollaan, millä tavoin se häntä koskettaa.

Olen tuntenut Tuurin tuotannon likeiseksi hänen varhaisista novelleistaan lähtien. Miehinen järeys ja omanarvontunto ovat hänen henkilöidensä vahvoja ominaisuuksia, ja samalla ne jonkin kerronnan hienovireisen liikautuksen kautta kyseenalaistetaan.

Viimevuotisessa Pitelemättömät– ja uudessa Tangopojat-romaanissa on paljon Tuurin alkutuotannon tuntua. Vaikutelma syntyy varmaankin pelkistämisestä ja yksinkertaisesta, ihmisläheisestä kerronnasta.

Sen sijaan varhaisteoksille ominaiset katsomukselliset perspektiivinavartumiset tai viittaukset esoteriaan puuttuvat. Tangomaailman elämää suuremmat hahmot ovat Eino Grön ja Laila Kinnunen, joka romaanissa kiittää taustamuusikoitaan kädestä pitäen ja antaa orkesterinjohtajalle jopa poskisuudelman.

Romaanin nuorimies Sauli lähtee Ruotsiin löytääkseen sinne kadonneen naisystävänsä Elinan. Tehdastyö tarjoaa toimeentulon ja tango-orkesterissa soittaminen pitää unelmat elossa. Ja aina kun siihen on pienikin mahdollisuus, Sauli koettaa jäljittää Elinaansa.

Etsintä luo juonen jännitteen. Ajankuva ja tanssilavojen miljöö välittyvät Tangopojista aistittavina. Koossa on ainekset viihdyttävään ja liikauttavaan lukukokemukseen.

Antti Tuuri: Tangopojat. 317 sivua. Otava.