Tuhatluvun taitteessa olin yksityiselämässäni ajautunut umpikujaan. Oli pakko tunnustaa virheet ja palata lähtöruutuun. Oli alettava uudestaan vuodesta nolla.
Seurasi kivulloisen prosessoinnin jakso, jonka kuluessa sain oivalluksen. Tajusin, että ainut tapa menestyä inhimillisessä kanssakäymisessä oli avoimuus. Päätin, että minulla ei ole salaisuuksia. Ei koti- tai työelämässä, ei parisuhteen herkässä vuorovaikutuksessa.
Aika muuttaa kaiken, totuudet, sanojen merkitykset. Kun ennen puhuttiin läpinäkyvyydestä, tarkoitettiin taitamattomuutta, tökeryyttä, jopa tyhmyyttä. Huono valehtelija oli läpinäkyvä. Jos kunnallispoliitikko ajoi läpinäkyvästi omaa ja sidosryhmiensä etua, hän oli tehtävässään taitamaton.
Nykyään läpinäkyvyyttä on alettu arvostaa. Lahjusjupakoiden ja paljastussivustojen jäljissä siitä on tullut yhteiskunnallinen ihanne ylitse muiden.
Tätä muutosta johdattaa media. Uuden ajan journalisteille aineistojen jakaminen ja avoin työskentely on luontevaa, vaikka skuuppi jäisi tavoittamatta. Median murroksesta kärsivät eniten ne vanhan polven toimittajat, joiden menestys on perustunut tietojen säännöstelyyn.
Kivuista huolimatta läpinäkyvyys tulee olemaan yhteiskunnalle hyväksi. Kun journalistit pysyvät valppaina, avoimuus päätöksenteossa, keskustelussa ja tietojen luovuttamisessa leviää yhä laajemmalle.
Virkamiehet ja poliitikot on jo haastettu vastaamaan julkisesti toiminnastaan. Liike-elämän käytännöt muuttuvat hitaammin. Perinteisesti yrityksen johto toteuttaa omistajien tahtoa ja omistajat asettavat itse tavoitteensa, eikä näistä asioista ole ollut tapana huudella.
Minua viehättää ajatus, että läpinäkyvyyttä ruvettaisiin arvostamaan myös liike-elämässä. Entä jos isot yhtiöt keskustelisivat kaiken aikaa avoimesti toiminnastaan – sekä taloudellisesta että yhteiskunnallisesta vastuustaan – eikä ainoastaan pörssitiedotteiden tahdissa. Entä jos seuraava yt-neuvottelukierros pelattaisiin avoimin kortein.
Läpinäkyvyys parantaa yhteiskunnan eettistä perustaa, koska vääryydet tulevat esiin. Avoimuus johtaa rehellisyyteen.
Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan salaisuuden kantaminen on ihmiselle taakka. Espanjalainen Juan Luis Moreno kertoo televisiodokumentissa, että mies, jota hän oli pitänyt isänään, paljasti vasta kuolinvuoteellaan ostaneensa katoliselta papilta pojan itselleen. Voin kuvitella, miten raskaasti elämänpituinen salaisuus on painanut vanhan miehen sydäntä.
Varastettu ilo, petoksella saatu nautinto, vilpillinen menestys – voiko sellaisia ollakaan.