Auringonkukkien aika

Kesä 2018 säihkyi kuumana. Kirjoitin romaania. Söin aamiaista vehreässä puutarhassa, joka vielä päivän varhaisina tunteita tuntui hetken vilpoisalta. Toisinaan poljin Hamarin telakkakylän rantaan ottamaan aurinkokylpyjä. Helteen vuoksi kävin suihkussa monta kertaa vuorokaudessa.

Kevään aikana jokin oli muuttunut. En viettänyt näitä hehkuvia päiviä yksin. Olin rakastunut ja orastavassa parisuhteessa.

Tunnetilat vaikuttavat ympäristön havaitsemiseen. Jos ihminen on ahdistunut, hän elää käänteisessä maailmassa. Hänen huomionsa kohdistuu asioihin, jotka vahvistavat hänen senhetkistä tunnettaan maailmasta. Hän katsoo nurjalle puolelle.

Hän huomaa vain epäsuotuisat ilmeet kanssaihmisten kasvoilla. Hän huolestuu inflaatiosta ja koronnoususta. Hän muistelee tekemiään virheitä ja arvelee, ettei tule koskaan saavuttamaan mitään.

Rakastunut puolestaan näkee valon ja tuntee lämmön. Hänelle koko maailma hymyilee.

Kesä ehti elokuulle. Sain lemmityltäni auringonkukkia, ensimmäistä kertaa koskaan. Asetin ne maljakkoon sisimmässäni täyteläinen tunne.

Siinä hetkessä auringonkukat saivat erityisen merkityksen. Ne lupasivat rakkautta ilman ehtoja, onnellisuutta ja riemua.

Kirjoittamiini viesteihin pujahti kuin itsestään mukaan auringonkukka-emoji. Joogatuntieni markkinoinnissa käytin kuvia auringonkukkapelloista, mikä sopi erityisen hyvin, sillä juuri loppukesällä kaikki palasivat taas liikuntaharrastusten pariin.

Auringonkukat ja niiden kuvat aineellistivat minulle rajatonta iloa.

Kunnes sota Ukrainassa muutti kaiken. Säihkyvän keltaisen takaa nousi esiin inhimillinen kärsimys ja ihmismielen pimeys. Auringonkukan symboliset merkitykset karttuivat uutisten myötä. Peloton ukrainalaisnainen käski miehittäjiä tunkemaan taskuihinsa auringonkukan siemeniä, jotka myöhemmin itäisivät, kun sotilaat kaatuisivat ja maatuisivat. Satokauden loppua kohden auringonkukat konkretisoivat käsillä olevaa ruokakriisiä.

Keväällä ja alkukesästä toivoin, että taistelut olisivat loppuneet ennen elokuuta, jotta olisin voinut katsoa auringonkukkia kuten neljä vuotta aiemmin. Mutta näin ei käynyt.

Auringonkukat merkitsevät minulle nyt sekä rakkautta että sotaa. Niiden yhteen sovittaminen tuntuu mahdottomalta.

Syksyn suuri tango

Pikkukaupungin keskustan puutalossa lokakuun lempeä hämärä kerääntyy huoneen nurkkiin. Iäkäs aviopari istuu kahden samassa hiljaisuudessa. Kuulostaa aivan kuin heidän hengityksensä huokuisi samaan tahtiin.

Kaunispiirteinen nainen kirjoittaa nojatuolissa muistikirjaansa, kuivahko mies lukee sohvalla kirjaa. Mies katsoo vaimoaan ihaillen ja toteaa, miten hän rakastaa tuota profiilia, käsien ilmeikkyyttä, leveää, turvallista lantiota ja somia jalkoja. Hänelle tulee vastustamaton halu pidellä tuota ihanaa olentoa sylissään.

Mies nousee sohvalta ja astuu vaimonsa eteen, ottaa molemmista käsistä kiinni ja vetää puolisonsa jalkeille.

”Me emme sitten koskaan opetelleet tanssimaan”, mies sanoo.

”Onko muka nyt liian myöhäistä?” vaimo sanoo.

”Onko koskaan…”

”Voitko laittaa jotain musiikkia.”

Mies valitsee soimaan hitaan tangon ja kääntyy takaisin vaimonsa puoleen. Hän ottaa tämän syleilyynsä, ja oikea käsi luiskahtaa paidan alle vasten paljasta ihoa.

Miehen mieleen nousee muistikuva yöstä vuosikymmeniä sitten. Se oli heidän ensimmäisiä yhteisiä öitään, eikä silloin tapahtunut muuta kuin he nukkuivat lattialla kapealla patjalla kasvot vastakkain. Mies oli kietonut kätensä naisen ympäri ja hänen käsissään oli pohjaton koskettamisen nälkä. Mies piti koko yön käsiään naisen paljasta selkää vasten ja ihmetteli, miten ihmisen iho voikaan olla sileä.

Ja nyt se tango! Tuleeko siitä mitään. Miehen oikean käden alla tutut kohollaan olevat nikamat. Vasempaan käteen laskeutuu vaimon oikea käsi kuin pieni lintu.

Mies ei ole koskaan uskaltanut täysin antautua tanssin rytmille. Miksi sitäkin on pitänyt hävetä. Mutta enää hän ei häpeä. Hän heittäytyy tangon pyörteeseen ja kietoo vaimonsa myös siihen. Miten väkevästi tumma on heidän tanssinsa, syksyn suuri tango.

Kun musiikki taukoaa, he hiukan huohottavat. Molempien rinta kohoilee. Mies painaa suudelman vaimonsa otsalle. Hän on pakahtua tunteesta, jota hän ei tohdi lausua ääneen. Hän huomaa, ettei hänen tarvitse sitä sanoa.