Facebookista poistuneet, lopullisesti

Olemme kaikki erilaisia. Annetaan toistemme olla sellaisia kuin kukin olemme. Tiedän, että monet ajattelevat tästä asiasta eri tavalla.

Inhoan kuolemaa Facebookissa. Se liikauttaa minua joka kerta, mutta en haluaisi kohdata sitä naamakirjan tapahtumakutsujen, mainosten, kissavideoiden, narsistisen itsebrändäyksen ja latteiden mietelauseiden seassa.

Joskus Facebook-kuolema tapahtuu julkisuuden henkilölle ja leviää näkyvästi myös joukkotiedotusvälineissä. Rockmuusikon poistuminen saa aikaiseksi kollektiivisen tunnevyöryn niiltä, jotka ovat ”aina kuunnelleet” juuri häntä ja jotka kirjoittavat kommenttikenttään ”RIP”.

Loppukesällä kuolivat Matti Mäkelä ja Claes Andersson. Kumpikin ehti saattaa valmiiksi kirjan syksyn markkinoille.

Mäkelän muistelmat ovat tutunomaista provosoivaa mekastusta. Hänen sairastumisensa ja tuleva kuolemansa ehdittiin sitä ennen tyhjentävästi käsitellä Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa.

Claes Anderssonin hyvästijättö elämälle on kaunis, vähäeleinen, ironinen, viisas, kolmiosainen romaanisarja alter egon Oton vanhuuden viimeisistä ajoista.

Matti Mäkelä ja Claes Andersson olivat Facebookissa ’kavereitani’, mitä se sitten tarkoittaakin. Tosielämässä olimme kollegoita, hädin tuskin tuttuja. Tällainen on sosiaaliselle medialle ominaista.

Käy toki väistämättömästi, että kuolema – niin kuin kaikki muukin – tapahtuu myös Facebookissa. Jos naamakirjan kavereiden määrä yltää satoihin, vuosien mittaan monelle heistä tulee noutaja.

Yksi lakkaa vain päivittämästä. Toisen omaiset kirjoittavat kuolleen seinälle kiitoksensa huomioimisesta. Kolmas jää kummittelemaan naamakirjaan, ja asioiden tilasta tietämättömät facebookilaiset onnittelevat haamua hilpeästi syntymäpäivänä. Neljäs kertoo jonkun läheisen perheenjäsenen menehtyneen, ja epäröin, pitäisikö minunkin liittää osanottoni täysin tuntemattoman ihmisen nuoruuskuvan alle, kuten 300 muuta on jo tehnyt.

Oli muuan raastava kokemus. Entisaikojen ystävä oli vakavasti sairastunut. Kuolemanahdistusta lievittääkseen hän joi itsensä usein humalaan ja kirjoitti kitkeriä päivityksiä. Kiinnitin niihin huomiota mutten koskaan reagoinut.

Yllättäen jonain iltana hän lähetti minulle Facebookissa yksityisviestin. Hän tiedusteli, voisinko auttaa häntä kuoleman kohtaamisessa, voisinko tarjota hänelle tyyneyttä, koska harjoitin buddhalaista meditaatiota.

Kysymys oli tyrmäävä. Ehdotin, että tavattaisiin. Samanaikaisesti tunsin, että tämä haaste ylitti voimavarani moninkertaisesti. Minulla ei ollut mitään annettavaa, joka olisi auttanut häntä. Mutta ystävänä en voinut muutakaan kuin yrittää.

Tapaaminen ei koskaan toteutunut ja pian hän kuoli.

Vainajat ovat minulle läheisiä, tärkeitä ihmisiä. Joskus he tuntuvat enemmän läsnäolevilta kuin elävät, kuten Claes Andersson kirjoittaa. Haluan ajatella edesmenneitä yksi kerrallaan ja surra heitä rauhassa, jos minusta tuntuu siltä.

Suru on – edelleen Anderssonin sanoin – äärimmäisen intiimiä ja henkilökohtaista. Siksi en aio jakaa sitä koskaan Facebookissa.

Varjot päättyvät pimeään

Aloin pari vuotta sitten kuunnella Sofia Karlssonia. Hän on kaunisääninen ruotsalainen folklaulaja, joka esittää usein runoihin sävellettyjä lauluja. Muuan suosikeistani on ollut Fredmanin epistola n:o 81 Märk hur vår skugga, Carl Michael Bellmanin käsialaa.

Minulla oli tapana kuunnella sitä hieman romanttisessa mielialassa: elämä on katoavaista, otetaan hetkestä kiinni. Näin oli, kunnes laulun merkitys muuttui minulle peruuttamattomasti.

Runo kertoo hautajaisista, ja laulajaminä pyytää ystäväänsä auttamaan kiven raahaamisessa ystävän, ”siskomme”, haudan päälle.

Kun viimeksi autostereoista soivat nuo sävelet, laulun loppuessa olin enteellisesti perillä juuri siellä, minne olin menossa. Parkkeerasin auton, itkin tovin ja lähdin muistotilaisuuteen.

Runon avaussäkeet kuuluvat:

”Märk hur vår skugga, märk, Movitz mon frère, / inom et mörker sig slutar.” Ystävykset seisovat haudan partaalla ja huomaavat, että heidän varjonsa heittyvät haudan pimeyteen.

Muistotilaisuuden tunnelma oli kummallinen. Se oli oudoin inhimillinen kohtaaminen, jossa olen ollut mukana. Laulun sanat seurasivat minua, mutta tuntui siltä kuin kaikki muutkin olisivat tempautuneet samaan tunnelmaan.

Siinä me seisoimme haudan partaalla ja katsoimme, miten varjomme hävisivät monttuun. Ihmisten puheista kuului mittaamaton hämmennys. Olimme kaikki poissa tolaltamme.

Bellmanin laulua en ole sen jälkeen kuunnellut. Tänään aion laittaa sen soimaan illan pimetessä. Sen jälkeen teen kierroksen kotikaupunkini kirkkomaalla ja katselen yötä vasten kohoavaa kynttilämerta.