Avainsana: psykologia

Ahdistun, siis olen olemassa

Miksi onnentunne on kovin vaikea tavoittaa mutta ahdistuneisuus valtaa mielen helposti ja pyytämättä? Miksi me länsimaiset ihmiset keskellä ainutlaatuista hyvinvointia ahdistumme ja masennumme? Emmekö vain voisi olla tyytyväisiä siihen mitä meillä on.

Kiehtovassa teoksessaan Pelosta sekaisin Scott Stossel esittelee ahdistuneisuuden kulttuurihistoriaa, kuvailee psykologista ja neurologista tutkimusta ja kertoo omasta varsin vaikeasta, monitahoisesta ahdistuneisuushäiriöstään. Natasha Vilokkisen erinomainen suomennos on myös terminologialtaan tarkka.

Kyky ahdistua on koodattu ihmisen geeneihin. Se on lajikäyttäytymisen luonnollinen osa, ja esimerkiksi apinayhteisöissä sen myötä rakentuu turvallinen hierarkia. Jos olet heikompi lauman jäsen, parempi ahdistua ja väistyä kuin hakeutua konfliktiin ja tulla karkotetuksi porukasta.

Geneettinen valinta on toki suosinut rohkeita ihmisiä mutta toisaalta myös ahdistuvia yksilöitä, joiden edellytykset selviytyä uhkaavissa olosuhteissa saattavat olla paremmat.

Ahdistuneisuuden tutkimus edistyi paljon toisen maailmansodan aikana. Lontoon pommituksissa ”neurootikot” osoittivat ”hämmästyttävää tyyneyttä” ja toimivat yhtä neuvokkaasti kuin terveet kanssaihmisensä. Theresienstadtin keskitysleirille joutunut lääkäri V.A. Kral totesi, että leirin poikkeuksellisissa oloissa ei puhjennut yhtään uutta fobia-, neuroosi- tai ahdistustapausta.

Todellinen pelko saa ahdistuksen väistymään.

Atlantic-aikakauslehden päätoimittajana työskentelevä Stossel on itse käyttänyt psyykenlääkkeitä vuosikymmeniä. Hän selostaa laveasti, miten psykiatrinen diagnostiikka on kehittynyt rinnakkain lääkebisneksen kanssa. Esiin tulee laajamittaisen lääkkeidenkäytön haittoja, mutta myös se, että lääkkeiden kehittämisen myötä on selvinnyt psyykkisten häiriöiden biologinen perusta.

John Bowlbyn klassisen kiintymyssuhdeteorian perusteella oletamme, että turvattomuus lapsuudessa johtaa aikuisiän ahdistuneisuuteen. Toisaalta Jerome Kagan on osoittanut, että lapsuudessaan ylenpalttisesti rakkautta saanut ihminen voi kehittää ahdistuneisuushäiriön, jos hän on fysiologialtaan herkästi reagoiva (mm. mantelitumake).

Monet historian merkkihenkilöt ja nykyajan julkkikset ovat kärsineet vaikeista ahdistuneisuushäiriöistä: Isaac Newton, Søren Kierkegaard, Charles Darwin, Sigmund Freud, Franklin D. Rosevelt, Marcel Proust, Franz Kafka, T.S. Eliot, Mahatma Gandhi, Vladimir Horowitz, Hugh Grant, Donny Osmond, Barbara Streisand. Lista on häkellyttävä ja loputon.

Ahdistuneisuus kuuluu elämään. Tietyissä rajoissa se parantaa suorituksia ja saa meidät yltämään sellaisiin saavutuksiin, joita tavoittelemme.

Jatkuva leppoisa lötköttely aamusta iltaan ja vuodesta toiseen ei voi tuoda pysyvää onnellisuutta. Kenties myös sinä olet huomannut, että pitkittyvän joutilaisuuden myötä nousee ”selittämätön ahdistus”. Silloin ihminen kysyy itseltään, mikä on tämän kaiken merkitys.

Scott Stossel: Pelosta sekaisin – yhden miehen matka ahdistuneisuuden ytimeen. Alkuteos My Age of Anxiety: Fear, Hope, Dread and the Search for Peace of Mind. Suomentanut Natasha Vilokkinen. 500 sivua. WSOY 2016.

Onko Katti Matikainen HOT

Kesän aikana sosiaalisessa mediassa pulpahti jälleen esiin keskustelu, onko lastenhahmo Katti Matikainen kiihottava ja mitä olisi ajateltava sellaisista ihmisistä, jotka katsovat häntä seksuaalisesti virittyneinä. Aamulehden kolumnisti Jantso Jokelin kyseli, onko pervoa pitää Katti Matikaista seksikkäänä.

Rajanveto on tärkeää, ja se voidaan tehdä selkeästi. Vanhempien ja lasten yhteisiin hetkiin ei kuulu millään lailla seksuaalinen katse.

Mutta mitä tapahtuu aikuisten kesken, on aikuisten välinen asia. Näin ainakin usein ajatellaan. Individualistinen aikamme edellyttää yksilöllistä moraalia: tee mitä haluat, kunhan et vahingoita muita.

Vuonna 2011 Suomi poisti tautiluokituksesta monia ”sukupuolisia kohdehäiriöitä”, joita aiemmin oli pidetty sairauksina. Jos haluat googlailla, mistä kaikesta ihminen voi seksuaalisesti kiihottua, kokeile termiä paraphilia tai paraphilic disorders. Vaikuttaa siltä, että ihmisen seksuaalisuus hakee loputtomiin toteutumismuotojaan.

Olen pyrkinyt vapautumaan syyllisyydentunteista, mikäli sisimmästäni kumpuaa yllättäviä mieltymyksiä. Seksuaalisuus nousee niin syvistä viettikerroksista, että sen olemus on minulle itsellenikin arvoitus. Koetan hyväksyä tämän.

Tulee mieleen muistuma lapsuudestani. Oli kesä kuten nytkin, lämpimiä aurinkoisia päiviä.

Pihan hyvä kaverini oli Jusa, jonka kanssa seikkailimme päivittäin. Olimme kuuden seitsemän vanhoja ja selkeästi seksuaalisen kehityksen latenssivaiheessa. Leikimme mieluusti Lepakkomiestä, koska otimme vaikutteita televisiosta.

Jusa oli Batman ja minä olin Robin.

Mutta roolileikkiin tuli aivan erityisen säväyttävä jännite, kun Jusa kertoi, että serkkutyttö Leena oli taas tulossa heille kylään.

”Leikitään Batmania”, sanoin.

”Joo”, sanoi Jusa.

”Leena saa olla Kissanainen.”

”Tietenkin.”

Kuusivuotiaana minulla ei ollut mitään käsitystä seksuaalisuudesta eikä kokemuksia fyysisistä seksuaalisista tuntemuksista. Mutta liitän tuon muiston olennaisesti seksuaalisuuteni omaelämäkertaan. Alituisten seikkailujen maailmassa ei ollut mitään kiehtovampaa kuin Kissanainen, tyttö joka oli naamioitunut kissaksi.

Katti Matikaisen hahmon seksuaalistumista ei tarvitse pitää edes sukupuolisena kohdehäiriönä, vaan ennemminkin se vaikuttaa luonnolliselta ja väistämättömältä. Ihmiskunnan mytologiassa antiikin egyptiläisistä ja kelttiläisistä lähtien kissa on lukemattomissa yhteyksissä edustanut naisen salattua seksuaalisuutta. Jungin arkkityypeissä kissa liittyy animaan eli naiselliseen. Ja onko sattunut korviin arkipuheen metafora ”kuuma kissa”. Sellaisia kuulemma jotkut yrittävät pyydystää kesällä ravintolan terassilta.

Kunpa kaikki olisi täydellistä

Sosiaalisen median virtaani ilmaantui video, joka esitteli perfektionistien arkisia työn tuloksia. Hevi-osaston porkkanat muodostivat säännöllisen tornin, mausteet kohosivat värikkäinä kartioina, kaapelihuoneen johdot kulkivat moitteettomassa järjestyksessä ja kierrätettävät vanhat autonrenkaat oli pinottu siten, että ne muodostivat kauniita palmikoita.

Ja niin edelleen. Esimerkkejä perfektionistien väsymättömästä aherruksesta on loputtomiin.

Ensiksi kuvat herättivät rinnassani levollista mielihyvää. Juuri näin. Aivan niin kuin pitääkin. Mikseivät kaikki voisi tehdä työtään noin huolellisesti.

Mutta seuraavaksi jokin iski paljon syvemmälle. Tuntuikin yhtäkkiä kipeältä ja ristiriitaiselta.

Kuvakavalkadi oli varmaankin koottu sillä mielellä, että perfektionistien suhteettomalle vaivannäölle voi hiukan ilkikurisesti hymyillä. Toisaalta jotkut katsojat ovat itse perfektionisteja, ja heitä näkymät miellyttävät.

Perfektionismi ei ole pelkästään huono ominaisuus, jos se tuottaa hyviä tuloksia. Olen itse joskus hieman ylpeillyt tällä piirteelläni. Rakastan yksityiskohtien hiomista.

Mutta sosiaalisessa elämässä päällimmäiseksi ehkä sittenkin asettuvat perfektionismin kielteiset piirteet. Perfektionistit voivat olla kohtuuttomia kanssaihmisiään kohtaan, ja varmaa on, että itseään he piinaavat säälimättömästi.

Muuan konsulttipalvelujaan kauppaava nettipsykologi määritteli näin: ”Perfektionismi on neuroottinen haluttomuus hyväksyä todellisuus.”

Pakko myöntää, että määritelmä osuu kohdalleen, eikä se tunnu kovin hyvältä. Mutta minkäänlaista erotusdiagnostiikkaa tuon määritelmän pohjalta ei voi johtaa.

Ajatellaanpa nykyistä sananvapautta ja miten se ilmenee. Mielipiteet talouspolitiikasta, maahanmuutosta ja tasa-arvoisesta avioliittolaista repivät kansan rivejä. Sosiaalinen media mahdollistaa kärkevien mielipiteiden välittömän julkituomisen.

Elämme loputtoman kriittisyyden aikaa ja koko kansakunnan on vallannut ”neuroottinen haluttomuus hyväksyä todellisuus”. Siinä ei ole lainkaan kysymys perfektionismista, ainoastaan myötätunnon puutteesta.

Perfektionistina olen todennut: minun ei kannata kehittää kriittisyyttä itsessäni, sillä se on jo sieluni ytimessä. Ennemminkin haluan opetella hyväksymään monenlaisia ihmisiä boheemit koheltajat mukaan lukien, haluan asettua tilanteisiin joiden lopputulosta en voi tietää, ja viime kädessä – haluan hyväksyä elämän.

Olen kysynyt itseltäni: miksi minusta on tullut perfektionisti? Tiedän jo, millä sanoilla vastaus alkaa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten pimeään paikkaan minun on uskaltauduttava.

Kuka minä olen

Osallistuin kerran retriitille, jonka alussa kehotettiin esittäytymään muutoin kuin ilmoittamalla ammattinsa. Käytännössä useimmat sanoivat pelkän etunimensä, mikä oli viehättävää ja keventävää. Mutta tavallinen sosiaalinen tilanne muuttui yhtäkkiä poikkeuksellisen vaikeaksi.

Oli lähes mahdotonta sanoa itsestään mitään. Kiusallista.

Kuka minä olen? Tämä on tärkeimpiä kysymyksiä. Ja useimmat vastaukset ovat vääriä. Vanhat kreikkalaiset kirjoittivat gnothi seauton, ’tunne itsesi’. Upanišadien iso lause on tat tvam asi, ’sinä se olet’. Näitä tiivistyksiä seuranneet filosofiset traditiot ovat kulkeneet eri polkuja, mutta kokevan minän identiteetin pohdiskelu näyttää olevan keskeistä.

Minulla on hassu tapa. Kun aion lähettää sähköpostia, jakaa jotain sosiaalisessa mediassa tai jopa kirjoittaa jotain julkaistavaksi aiottua, toistelen mielessä omaa nimeäni. Olisipa noloa, jos puhuisin vahingossa ääneen ja joku kuulisi tämän litanian.

Mutta nimen hokemisella täytyy olla jokin merkitys. Se on aivan kuin mantra, joka vahvistaa identiteettiäni, mentaalista kuvaa itsestäni. Kun minulla on aikomus mennä ulkomaailmaan, omakuvan täytyy olla kyllin vahvapiirteinen.

Kokeile sitä: lausu hiljaa oma nimesi. Se herättää tunteita, se antaa sinulle vaikutelman että olet jonkin tärkeän äärellä. Ja niin sinä oletkin.

Jos tarkastelet syvällisesti ja analyyttisesti kuvaa itsestäsi – tarkasteluun voi kulua jopa vuosia – huomaat vähitellen, että valtaosa identiteetistäsi on muiden projektiota siitä, millaiseksi he kuvittelevat sinut. Sinä olet hyväksynyt nämä ominaisuudet. Vielä erikoisempaa tässä on se, että loppuosa ’sinusta’ muodostuu siitä, millaiseksi itse olet projisoinut itsesi.

Monissa itämaisissa psykologisissa menetelmissä pyritään luopumaan ulkoisista tunnuksista. Itämaisten oppien länsimaiset levittäjät nykyään kehottavat irrottautumaan egon vallasta ja löytämään todellisen minuutensa.

Mutta mistä tämä dualismi? Kuka voi sanoa, että on olemassa todellinen minä ja jokin joka on vain projektioiden välikappale. Miltä todellinen minä näyttää?

Persoonallisuus muodostuu kaikesta siitä, mitä ’olet’ ja mitä kuvittelet olevasi. Ja näitä on jokseenkin mahdotonta erottaa toisistaan.

Useimmilla ihmisillä on eri ikäkaudet ylittävä yhtenäinen minuuden kokemus. Muistamme itsemme ja mielikuvamme lapsuudessa, ja ne tuntuvat kantavan jollain tavoin samaa persoonallisuutta, joka meillä on edelleen nykyhetkessä. Vaikka kaikki fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet tuon ytimen ympärillä ovat vaihtuneet, tunnemme olevamme edelleen sama ihminen. Kummallista, että voimme pitää kiinni tällaisesta illuusiosta.

Kun joku seuraavan kerran pyytää minua esittäytymään kertomatta sukunimeä, ammattia, harrastuksia tai muita ulkoisia tekijöitä, vastaus on selvä: minä kohautan hartioitani.