Avainsana: Porvoo

Kuinka lakkasin pelkäämästä mustaa joulua

Jouluaatto. Huomenpimeys vaihtui aamupäivän hämäräksi ilman, että sitä oikeastaan huomasi. Kolmas perheeni oli pakannut ja matkustanut pyhiksi pohjoiseen. Olin sanonut, etten halunnut lähteä, eikä asia vaatinut sen enempää keskustelua.

Aamiaisen jälkeen loikoilin sohvalla ja join teetä. Kun sumuinen olo päässäni ei hälventynyt, kiskaisin vielä tiukan espresson. Aistin, miten toiminnot ruumiissani vähitellen käynnistyivät.

Pikkukaupunkimme jokisuiston suulla on saari, joka aikojen saatossa on hyödyttänyt kaupunkilaisia laidunmaana ja tiilenpolton ja telakkatoiminnan kautta. Minua nykyajan asukkia se avitti tarjoamalla metsän ja meren aivan käden ulottuville. Pukeuduin, vedin saappaat jalkaan ja lähdin kävelylle. Kuljin ensiksi jokirantaan, seurasin joentöyrästä noudattelevaa puistokäytävää, sivuutin veneiden talvisäilytyskentän ja käännyin saareen vievälle pengerretylle tielle.

Saaren alkupäässä oli uusi yrittäjä, joka tarjosi pienimuotoista majoituspalvelua. Pyöreän valotaulun logossa luki Pigisland. Mietin tovin, mikä helvetin ”pigis-land” kunnes ymmärsin: Pig Island. Sikojensaari, Sikojenlahti, sikamessias, omassa rasvassaan voideltu pelastaja.

Käännyin tieltä polulle. Kiipesin lintutorniin, tiirailin sieltä kaupungin suuntaan ja suiston luonnonsuojelualuetta. Talviruskean ruovikon reunassa havaitsin pari allia, mutta muuten näköpiirissä oli autiota. Koko saaren tienoo oli hiljainen. En ollut kohdannut muita kulkijoita, ainoastaan harmaa Toyota oli ohittanut minut pengertiellä.

Muistin lukeneeni jostain, että nimi Sikojenlahti perustui käännösvirheeseen. Ja Jeesus manasi psykoottisen häiriön miehestä sikoihin. Mahtoiko tuollaisen lyhytterapian vaikutus olla kestävä.

Kapusin alas, palasin polulle ja saatoin luottaa siihen, ettei vastaantulijoita olisi ruuhkaksi. Saavuin retkeni käännekohtaan. Tiheässä kuusikossa polku painui notkelmaan, joka avautui pieneksi lahdekkeeksi. Vuodenajasta riippuen paikasta saattoi tähyillä merelle, ellei kasvillisuus aivan peittänyt näkymää. Näin pienen kaistaleen merta, ja taivaalla oli paljastunut kappale herkkää sineä ohuiden pilvien lomasta.

Joulukuu oli edelleen lumeton. Muutaman lämpöasteen leppeydessä istuuduin kaatuneen puun rungolle. Kaivoin repustani leivän, alkoholittoman oluen ja saksalaista vegaanimakkaraa. Sihautin tölkin auki, raastoin puukonkärjellä muovikääreeseen reiän ja veistin leivästä käteensopivan palan.

Söin ja join. Katselin merta, ruovikkoa ja taivasta. Kuuntelin kuusikkoa, joka tyynessä säässä oli lähes äänetön.

Lähdin paluumatkalle. Metsänkävijä ei mielellään kulje omia jälkiään takaisin, joten kiersin lenkin etelänpuolelta takaisin tielle.

Kun palasin kaupunkiin, hämärä alkoi jo taas tihentyä. Uuden sillan risteyksessä oli kumarainen tummiin pukeutunut hahmo, joka tukeutui rollaattoriin ja joka mieli päästä kadun ylitse. Tulin lähemmäksi ja kysyin, voisinko auttaa.

En ollut varma henkilön sukupuolesta. Vanhat naiset miehistyvät: ääni mataloituu, parta alkaa kasvaa. Toisaalta nuoret vihaiset miehet muuttuvat keski-iässä ämmiksi. Katselin kasvoja, näkyisikö huulipartaa.

”Onneksi ei sentään ole lunta”, sanoin ylittäessämme katua.

”Vitut”, autettavani ärähti.

Kysyin, minne matka. Hen ei vastannut.

Sanoin, etten ollut menossa minnekään erityisesti. Hen tempaisi käsivartensa irti kädestäni ja työnsi rollaattoria tarmokkaasti eteenpäin.

”Kestävä kehitys vaatii pieniä ja suuria tekoja”, sanoin rohkaisevasti.

Hen jatkoi puhumattomana puoli askelta edelläni. Joki virtasi vieressämme vapaana. Koetin esittäytyä, mutta hen ei kertonut nimeään.

”Maanviljelyn satomahdollisuudet kasvavat ilmaston muuttumisen myötä. Kvinoa, camelina, kanihua – ovatko tuttuja?”

Kuulin matalaa murinaa rollaajan suunnalta. Kun hen joutui hetkeksi pysähtymään, astuin rinnalle ja kysyin:

”Mikä vialla?”

”Musta joulu.”

”Mutta tällaisia joulut tulevat tästä pitäen olemaan.”

”Just.”

Koska oli vuodenkierron suurenmoinen juhla, halusin ilahduttaa lähimmäistäni. Ehdotin, että laulaisimme yhdessä. Istuuduimme puistonpenkille, ja tällaisessa säässä se kävi vallan mainiosti. Aloitin laulamisen, ja hetken päästä myös satunnainen kanssakulkija liittyi mukaan. Hen päästeli kerallani ääni kirkastuen ja kasvot hehkuen:

Pigis-land, Pigis-land,
joulun onnenmaa,
Pigis-land, Pigis-land,
jätän huolet taa.

 

Minusta tuli pikkukaupunkilainen

Pari vuotta sitten havahduin ensi kerran siihen, että minusta on tullut pikkukaupunkilainen. Hätkähdys oli melkoinen, koska olen sisäisesti mieltänyt itseni aina helsinkiläiseksi.

Kävelin ranskalaisen ystäväni kanssa Porvoon keskustassa, siis aivan kotikulmilla. Olin syventynyt rupatteluun hänen kanssaan, sillä edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo hieman aikaa.

Hän totesi, että minä olen näköjään hyvin kuuluisa kotikaupungissani.

Jäin hetkeksi ymmälleni.

Vasta sitten huomasin, että olin lähes jokaisessa kadunkulmassa tervehtinyt tai vaihtanut pari sanaa jonkun tutun kanssa. En ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska sellainen on aivan jokapäiväistä.

Neljäkymmentä vuotta elämästäni uskoin, etten koskaan muuttaisi vakituisesti pois synnyinkaupungistani Helsingistä. Minua viehätti siellä tietty anonyymius eli mahdollisuus tulla ja mennä ilman että siitä tarvitsi tehdä numeroa. Sosiaaliset haasteet tuntuivat hallittavilta, sillä saatoin koska tahansa sulautua väkijoukkoon.

Mutta ”elämä on se, mikä tapahtuu sinulle silloin, kun suunnittelet jotain aivan muuta”. Päädyin Porvooseen ja nyt olen juuttunut tänne.

Onneksi en ole vielä langennut helsinkiläisnostalgiaan. Joillakin stadilaisuus vahvistuu, kun on joutunut synnyinkaupungistaan pois. Veikko Lehmuksela kirjoitti Ässän kaiho -laulunsa sotajouluna Karhumäessä. Tuomari Nurmion Tonnin stiflat syntyi Riihimäellä. Kari Suomalainen muutti Valkeakoskelle ja sanoi, että stadilainen pärjää missä tahansa.

Mikä on kyllä tottakin.

Olen läpikäynyt täydellisen metamorfoosin pikkukaupunkilaiseksi. Olen siitä edelleen hieman hämilläni. Nautin tavattomasti uudesta olotilastani ja mietin, mikä mahtaa olla syynä.

Olen aina ollut perhekeskeinen. Tarvitsen ympärilleni tuttuja, turvallisia ihmisiä, jotta persoonani toinen puoli, tarve vetäytyä yksinäisyyteen, tasapainottuu.

Pikkukaupungissa olemme kuin yhtä perhettä. Kun kysymme kuulumisia, olemme niistä oikeasti kiinnostuneita. Pidämme toisistamme huolta, olemme toisillemme verkosto. Näistä kohtaamisista käy lämmin, inhimillinen virtaus suoraan sydämeeni. En osaa siitä enää luopuakaan.

 

Naulan käyttöohje

Lauri Viita sanoo Moreenin kirvesmiehen Iisakki Niemisen suulla: paras perintö on kirves ja sen käyttöohje. Mitään sellaista minulla ei ole lapsilleni jättää.

Ehkä ojennan pädin ja kerron, miten sormieleillä zoomataan ja miten toimii 3D-kosketus. No, tämä on huuli.

Lenkkimaastoni rajautuu Porvoon uuden kaupunginosan Toukovuoren kupeeseen. Lama-aika on vaikuttanut siten, että kaupunginosan rakennustyöt eivät ole vuosikausiin oikeastaan edenneet. Muutamat omakotitalot ovat ilmeisesti hartiapankkimeiningillä nousseet metsänreunaan.

Mutta kevään tullen näyttääkin siltä, että jotain on alkanut tapahtua. Maansiirtokoneet ovat ilmestyneet paikalle ja muokkaavat jonkun onnellisen ja rohkean tonttia.

Toisaalla kuuluu ääni, jota jään kuuntelemaan. Tutunomaisuudessaan se herättää lämpimän ailahduksen rinnassani ja harvinaisuudessaan hartauden.

Joku naulaa.

Nykyään rakennuksilla käytetään yleensä naulapyssyä. Silloin kuuluu voimakas mutta jotenkin tukahtunut tussahdus, ja naula on saman tien kantaansa myöten pohjassa.

Mutta tämä rakentaja ei käytä naulapistoolia. En näe, missä hän ahertaa. Ehkä hän työskentelee välikatossa tai asentaa paneelia talon toisella puolella.

Hän käyttää vasaraa ja nauloja.

Kuuluu ensiksi pari hakevaa lyöntiä ja sen jälkeen, kun naula oli tarttunut kunnolla kiinni, seuraa muutaman iskun kiihtyvä ja voimistuva rytmi. Ja tämä toistuu säännöllisessä tahdissa muutaman sekunnin välein. Varma ja rutinoitunut työtapa, joka on voinut syntyä vain harjaantumalla.

En ole kouliintunut tekemisen kautta mihinkään käsityötaitoa vaativaan ja olen siitä pahoillani. Ihailen käytännön ihmisiä, kuten monet kaltaiseni ’henkisen’ työn tekijät. Vanhempieni esimerkin kautta olen kuitenkin omaksunut asenteen, että en vierasta työkaluja enkä käsien likaantumista.

Isäni ei ole koskaan kääntynyt ammattilaisen puoleen, jos hänellä on vähänkin sellainen käsitys, että hän saattaisi itse osata. Hän on korjannut autot ja pesukoneet, tehnyt putkityöt. Hän on rakentanut, remontoinut, kaatanut ja karsinut puut.

Voisinko sentään jättää lapsilleni naulan käyttöohjeen. Jos sinun tarvitsee tehdä naulaliitos tai kiinnittää naula seinään, älä heti pyydä paikalle tekijämiestä vaan koeta ensiksi itse. Ota vasara parempaan käteen ja naula huonomman käden peukalon ja etusormen väliin. Sitten vain ryhdyt naulaamaan.

Voi olla, että kovalla tuulella naula taipuu eikä uppoa sovinnolla. Mutta kisko kiero naula pois ja yritä uudestaan.

Yksin elokuvissa

Kotikaupunkini Porvoon ainoassa kinossa käydessäni mietin joka kerta, miten ihmeessä elokuvien näyttäminen voi olla kannattavaa liiketoimintaa. Viime maanantaina olin peräti esityksen ainut katsoja.

Sain siis yksityisnäytännön. Kuinka ylellistä.

Riisuin kengät ja nostin jalat edellisen rivin selkänojalle. Rapistelin karamellipussia mielin määrin. Ja kun elokuvan tanssikohtauksessa tuli Bo Kaspers orkesterin Du och jag, lauloin mukana täysin palkein.

Olen elokuvankatsojana naiivi: haluan yleensä eläytyä johonkuhun tarinan henkilöistä. Jos eläytyminen ei onnistu, en yleensä tykästy näkemääni.

American Beauty -elokuvaa katsoessani putosin suoraan Kevin Spaceyn esittämän Lester Burnhamin rooliin. Elokuvan ilmestyessä olin juuri täyttänyt 40, ja kokemukseni keski-ikäisyyden kohtaamisesta oli samalla tavalla sarkastinen.

The Wrestler -elokuvan painijaksi sujahdin helposti. Avioeron jälkeisessä etä-isyydessä kohtasin alituisesti riittämättömyyteni ja tunsin olevani Mickey Rourken tavoin jykevä kasa piinattua lihaa.

About Schmidt -elokuvan avauskohtauksessa Jack Nicholson esittää miestä, joka on viimeistä päivää töissä ennen eläkkeelle jäämistä. Hän odottaa säntillisesti, kunnes kello tulee tasan viisi, kerää tavaransa ja lähtee. Tajusin, että oravanpyörässä minusta olisi tullut aivan samanlainen.

Huh, se oli lähellä. Onneksi ehdin pelastautua.

Ensi näkemällä Lost in Translation kietoi eläytymisen satumaailmaan. Oli mukava ajatella olevansa keski-ikäinen mies, joka saa jutella ja viettää aikaa nuoren nätin naisen kanssa. Mutta toisella katsomalla Bill Murrayn alkoholistin ja supliikkimiehen ärsyttävä habitus alkoi tulla roolihahmosta lävitse, enkä enää kyennytkään olemaan Bob Harris.

Jostain syystä kotimaisiin elokuviin minun on ollut vaikeampi eläytyä. Mahtavatko niiden henkilöhahmot olla liian lähellä vai ovatko ne vain minulle epäuskottavia.

Maanantaisessa yksityisnäytännössäni meni Kuudes kerta. Lähdin katsomaan elokuvaa sillä mielellä, että saisin käsityksen nykyisestä seurustelukulttuurista, jota en lainkaan tunne.

Mutta eläytyminen oli täysin mahdotonta. En löytänyt elokuvasta ainuttakaan henkilöä, jonka temperamentin olisin tunnistanut itsessäni.

Viime vuonna ilmestyi kotimainen elokuva, joka oli minulle ilahduttava, sykähdyttävä poikkeus. Hymyilevä mies -elokuvan ujonpuoleinen Olli Mäki oli sellainen nuorimies, jonka tunnistin etäisistä muistikuvista. Jarkko Lahden esittämään roolihahmoon eläytyessäni sain tehdä matkan nuoruuteen ja niihin tuoreisiin tunnelmiin, kun ei ollut elämässään vielä kovin monta kertaa rakastunut.

 

Voiko kärsimystä vähentää

Porvoon vanhassakaupungissa sijaitsee muuan ravintola, jossa käyn usein lounaalla. Poikkeuksellisen laadukkaan ruoan lisäksi minua miellyttää paikassa se, että omistajat ovat hyvin tietoisia liiketoiminnan eettisyydestä.

Ravintolan käyttämät raaka-aineet ovat ensiluokkaisia, paljolti luomua ja pieniltä lähiseudun tuottajilta, ja moninaiset ruokavalion rajoitukset otetaan auliisti huomioon. Kahvi valmistetaan reilun kaupan luomukahvista, eli sertifiointijärjestelmien kautta taataan, että kahvinviljelijät saavat kunnon palkkaa ja voivat elää ihmisarvoista elämää.

Kahvin suomalaiset maahantuojat jopa tuntevat perulaiset viljelijät henkilökohtaisesti.

Buddhalaisilla on elämänohjeiden kokonaisuus nimeltään ”jalo kahdeksanosainen polku”. Henkilökohtaisten syventymisohjeiden lisäksi siihen sisältyy selkeitä eettisiä toimintaohjeita, joista yksi on ”oikea elinkeino”.

Kahdeksanosaisen polun tarkoitus on pyrkiä sellaiseen toimintaan, että kärsimys maailmassa vähenee. Se voi tapahtua yksityisten ongelmiemme ratkeamisella, mutta tärkeää on myös se, miten menettelemme suhteessa ympäristöön eli muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon ja maailmaan ekologisena kokonaisuutena.

Siddhartha Gautaman nimiin merkityissä ohjeissa kehotetaan luopumaan sellaisista elinkeinoista, jotka aiheuttavat kärsimystä. Kartettaviksi todetaan esimerkiksi elollisten olentojen, myrkkyjen ja päihdyttävien aineiden sekä aseiden kauppaaminen.

Jos haluaisimme soveltaa buddhalaisia periaatteita nykypäivään, voisimme todeta, että vältettäviä elinkeinoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa, lihantuotanto, ympäristöä tärvelevä kaivostoiminta, viinan tislaaminen ja asekauppa sotaakäyviin maihin. Osa näistä elinkeinoista on täysin laillisia, joten eettisyys täytyy määritellä jollain muulla tavoin.

Kun S-ryhmä ilmoitti, että Sokos-ketju luopuu aitojen turkisten ja turkissomisteiden myynnistä, ilahduin tavattomasti. Ymmärrän, että suurten konsernien on paljon vaikeampi huolehtia toimintansa eettisyydestä kuin pienyritysten, ja siksikin tuo päätös näytti olevan rohkea askel kohti ”oikeaa elinkeinoa”.

Petyin pian, kun MTK:n ja Keskustan painostuksen vuoksi S-ryhmän johto vesitti koko päätöksen.

Oikean elinkeinon näkökulmasta tarkasteltuna suomalaisessa turkistuotannossa ei ole mitään puolusteltavaa. Turkiseläimet maksavat loputtomalla kärsimyksellään joidenkin harvojen ihmisten turhamaisuudesta. Luulen, että myös monet turkistuottajat kärsivät arkisessa elämässään, kun he ovat vähitellen tajuamassa ammattinsa epäeettisyyden. Siksi Sokos-tapaus herätti tunteenomaisia reaktioita.

Yhteiskunnassamme on kuitenkin kasvava joukko ihmisiä, jotka aktiivisesti tarkkailevat yritysten eettisyyttä ja tekevät valintansa sen mukaisesti. Minä seuraan heitä tällä jalolla polulla ja asioin mieluiten oikeaa elinkeinoa noudattavien yritysten kanssa.