Auringonkukkien aika

Kesä 2018 säihkyi kuumana. Kirjoitin romaania. Söin aamiaista vehreässä puutarhassa, joka vielä päivän varhaisina tunteita tuntui hetken vilpoisalta. Toisinaan poljin Hamarin telakkakylän rantaan ottamaan aurinkokylpyjä. Helteen vuoksi kävin suihkussa monta kertaa vuorokaudessa.

Kevään aikana jokin oli muuttunut. En viettänyt näitä hehkuvia päiviä yksin. Olin rakastunut ja orastavassa parisuhteessa.

Tunnetilat vaikuttavat ympäristön havaitsemiseen. Jos ihminen on ahdistunut, hän elää käänteisessä maailmassa. Hänen huomionsa kohdistuu asioihin, jotka vahvistavat hänen senhetkistä tunnettaan maailmasta. Hän katsoo nurjalle puolelle.

Hän huomaa vain epäsuotuisat ilmeet kanssaihmisten kasvoilla. Hän huolestuu inflaatiosta ja koronnoususta. Hän muistelee tekemiään virheitä ja arvelee, ettei tule koskaan saavuttamaan mitään.

Rakastunut puolestaan näkee valon ja tuntee lämmön. Hänelle koko maailma hymyilee.

Kesä ehti elokuulle. Sain lemmityltäni auringonkukkia, ensimmäistä kertaa koskaan. Asetin ne maljakkoon sisimmässäni täyteläinen tunne.

Siinä hetkessä auringonkukat saivat erityisen merkityksen. Ne lupasivat rakkautta ilman ehtoja, onnellisuutta ja riemua.

Kirjoittamiini viesteihin pujahti kuin itsestään mukaan auringonkukka-emoji. Joogatuntieni markkinoinnissa käytin kuvia auringonkukkapelloista, mikä sopi erityisen hyvin, sillä juuri loppukesällä kaikki palasivat taas liikuntaharrastusten pariin.

Auringonkukat ja niiden kuvat aineellistivat minulle rajatonta iloa.

Kunnes sota Ukrainassa muutti kaiken. Säihkyvän keltaisen takaa nousi esiin inhimillinen kärsimys ja ihmismielen pimeys. Auringonkukan symboliset merkitykset karttuivat uutisten myötä. Peloton ukrainalaisnainen käski miehittäjiä tunkemaan taskuihinsa auringonkukan siemeniä, jotka myöhemmin itäisivät, kun sotilaat kaatuisivat ja maatuisivat. Satokauden loppua kohden auringonkukat konkretisoivat käsillä olevaa ruokakriisiä.

Keväällä ja alkukesästä toivoin, että taistelut olisivat loppuneet ennen elokuuta, jotta olisin voinut katsoa auringonkukkia kuten neljä vuotta aiemmin. Mutta näin ei käynyt.

Auringonkukat merkitsevät minulle nyt sekä rakkautta että sotaa. Niiden yhteen sovittaminen tuntuu mahdottomalta.

Saranoiden voitelu

Olen pitkään halunnut kirjoittaa tyhjyydestä. Tai tyhjästä. On vaikea ajatella ja käsittää sitä. Buddhalaisissa kirjoituksissa selitetään: koska kaikki muuttuu ja ilmiöt ovat väliaikaisia, niiden perimmäinen olemus on tyhjä.

Sanotaan myös, että jokainen esine tai asia on tyhjä, koska sitä ei ole olemassa ilman kaikkea muuta.

Saranat eivät ole mitään ilman ovea ja taloa. Mutta talokaan ei ole mitään ilman ovea ja saranoita.

Talo on rakennettu niin, että nuo saranat tuossa edellyttävät oven, talon ja kivijalan sekä taitavan sepän joskus kauan sitten. Jos saranat on voideltu sianihralla, mukaan tulee myös teurastaja, ja jos on käytetty vaseliinia, tarvitaan öljynjalostusteollisuus ja englantinen kemisti Robert Chesebrough.

Mitään ei ole olemassa ilman kaikkea muuta. Fyysikko Carl Saganilta on lähtenyt lentoon ajatus, että meidät on koostettu tähtien materiasta. Mutta tähtiäkään ei ole ilman meitä.

Katselen ympärilleni pikkukaupungissa, ja minun on helpompi tajuta keskinäinen riippuvuus. Ajattelen usein kanssaihmisiä. Nuoruuden individualismi ja itsekorostus tuntuvat jo hieman huvittavilta.

Matkailun tulevaisuus

Maaliskuussa ensimmäiset matkailuautot ilmaantuivat vastarannalle. Turistibussien parkkipaikka ammotti tyhjyyttään. Sinne oli kätevä pysäköidä ja valita itselleen yösija ikiaikaisessa kulttuurimaisemassa, joen ja vanhan rantatien risteyskohdassa.

Koko kesänä turistibusseja ei näkynyt. Kotimaiset reissaajat kuitenkin saapuivat vähitellen, ja asuntoautoja tuli tasaisena virtana, toki harvakseltaan.

Joka aamu herättyäni katselin ikkunasta jokimaisemaa ja tarkastin tilanteen. Vanhan Porvoon kaduille kerääntyi vähitellen väkeä lomapäiviään viettämään, ja se tuntui minusta hyvältä.

Viime viikonloppuna joenrantaan pysäköi pakettiauto, täsmälleen tähän, suoraan ikkunoitani vastapäätä. Nuorehko pariskunta oli valinnut asentopaikkansa huolella.

Pienessä pakettiautossa ei ollut matkailuauton mukavuuksia, mutta saattoihan hyödyntää sitä, mitä oli käsillä. Aamunkoitteessa pakettiauton takaovi avautui ja pariskunta hieroi unet silmistään.

Turisti-wc oli kätevästi aivan vieressä. Läheisestä kaupasta haettiin tuoretta ruokaa. Aamiainen katettiin kivipaaden päälle.

Aurinko hyväili maisemaa ja nuoria matkailijoita. He nauttivat ylen määrin aamiaisestaan.

Kaikki ennallaan

Haen teetä keittiöstä ja palaan tekstin ääreen. Kävelen olohuoneen kautta takaisin työhuoneeseen ja annan katseeni hivellä lounaaseen antavien ikkunoiden takana avautuvaa näkymää.

Maisema on minulle tuttu. Joki virtaa edessä levollisesti, pari lokkia kaartaa vanhan sillan vaiheilla. Fredrika-laiva vastapäätä on ankkuroitu pysyvästi laituriinsa. Taustalla kohoaa Näsinmäki, jonka asukkaat saavat kuunnella kumpujensa alta punaisten honkien huminaa.

Aamuaurinko kirkastaa maiseman.

Kun ehdin pöydän ja läppärin viereen, minut valtaa tunne, että kaikki on niin kuin ennenkin.

Juuri näin. Juuri näin pitää ollakin. Tällaista on minun elämäni ja työni. Tällaista sen pitää ollakin. Tuntuu niin hyvältä ja luottavaiselta olla tässä, joka on läpikotaisin tuttua.

Ennen kuin ehdin aloittaa kirjoittamisen, tajuan, ettei kaikki olekaan entisellään. Vastapäiselle parkkipaikalle ei ole saapunut ensimmäistäkään turistibussia. Silta on tyhjä tungeksivista laumoista. Jokikadun kiveykseltä puuttuu turistien virta. Rannan kaiteeseen ei kukaan nojaudu ottaakseen selfieitä.

Ja tosiaan, myös henkilökohtaisessa olotilassani on tapahtunut muutos. Viime vuosina olen aivan liikaa työskennellyt sohvalla. Se ei tee minulle hyvää. Siksi olen siirtänyt hissipöydän ikkunan ääreen ja aherran pääasiassa seisaaltaan tai satulatuolissa istuen.

Tarvitsen pysyvyyden tunnetta, koska olen varsin turvallisuushakuinen. Sisimpääni on kaiketi jäänyt siitä vajausta.

Mutta nyt huomaan, mistä tulee tämä tunne. On sisäisen syventymisen tila. Hiljaisuus. Keskittyminen. Omien ajatusten kuunteleminen.

Olen vuosien mittaan työskennellyt valtavan paljon tässä tilassa. Yksinäisyys – hyvässä ja pahassa – on kirjoitustyön ytimessä. Siksi minulle on totta tämä tunne: kaikki ennallaan.

Etuikkuna

Iloitsen aina kun voin jakaa jotain lasten kanssa. Neljätoistavuotiaan tyttäreni keralla olemme löytäneet uuden harrastuksen: katsomme vanhoja Hollywood-klassikkoja. Tuntoani hivelee miellyttävästi, kun hän sanoo minulle, että osaan valita hyviä elokuvia.

Aamiainen Tiffanylla kosketti herkästi, ja meistä tuli välittömästi Audrey Hepburn -faneja. Minä jo ehkä olinkin. Viikonvaihteessa oli vuorossa Alfred Hitchcockin Takaikkuna. Tirkistely ja yksityisyys loivat elokuvaan kiehtovan jännitteen, eikä vähiten siksi, että nuo teemat ovat läsnä nykyajassa ehkä vielä vahvemmin kuin filmin ilmestymisen 1950-luvulla.

Olen hiukan yli puoli vuotta sitten muuttanut asuntoon, jossa minulla välillä tulee samanlainen tunne kuin James Stewartin esittämällä valokuvaajalla elokuvassa. Katseeni liimautuu siihen, mitä näen kotini etuikkunasta.

Asunto sijaitsee Porvoon vanhassakaupungissa aivan joen rannassa ja 1300-luvulta periytyvän sillan kupeessa. Näen joka päivä, miten turistien kulkue ylittää sillan pittoreskiin pikkukaupunkiimme, joka on säilyttänyt keskiaikaisen asemakaavansa.

Ensimmäiset turistibussit saapuvat joen toiselle puolelle jo kahdeksalta aamulla. Varsinkin kesäkuukausina turistien virta on ollut vuolas ja katkeamaton.

Minulla on vastustamaton halu hankkia järjestelmäkamera ja teleobjektiivi, joilla tallentaisin sitä mitä näen joka päivä. En toki tee siten, sillä kunnioitan ihmisten yksityisyyttä.

Näin talvisaikaan tulijat ovat enimmäkseen kiinalaisia ja venäläisiä. Kevään myötä mukaan liittyvät joukoittain espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset, amerikkalaiset jne. turistit.

Kun väki purkautuu busseista, tapahtuu jotain toistuvaa. Ensiksi tulijat levittäytyvät vastarannalle ja kuvaavat kamerallaan 1700-luvun porvaristaloja. Asun yhdessä niistä.

Sen jälkeen kulkue jatkaa sillalle, ja vuorossa ovat ensimmäiset poseeraukset ja selfiet. Taustalle halutaan joko vehreä Maarin ja Linnamäen alue tai sitten Porvoon tavaramerkiksi vakiintuneet ranta-aitat.

Sitten saavutaan joen ylitse ja alkaa kiihkeä, herkeämätön tallentaminen. Ravistuneet ikkunanpokat, notkolla retkottavat portit, sepän takomat saranat, Tuomiokirkon valkoinen pääty – kaikki täytyy huolellisesti tallentaa.

Ja sitten loputtomasti asentoja ja ilmeitä. Kiinalainen perheenpää säätää kamerassa kaikki asetukset kohdilleen, näyttää vaimolleen mitä pitää painaa ja asettuu hieman jäykästi seisomaan kaiteen viereen. Nuorehkot naiset, joiden kansallisuudesta en saa selvää, löytävät Ralinginkujan ja sen mahdollisuudet Instagramissa. He poseeraavat veikeästi kapeassa ja jyrkässä välikössä.

Kun katselen etuikkunani takaa valokuvaavia turisteja, minulle tulee tunne, että näen valtavan rikkaan ja moninaisen kirjon ihmiselämää. Jokainen poseeraus ja selfie tuntuu ilmentävän jotain olennaista näiden ihmisten persoonallisuudesta.

Vakuutan teille, että en aio hankkia kameraa ja teleobjektiivia. Tulkaa vain rauhassa sillan ylitse. Voitte luottaa, etten rupea tallentamaan tätä kiehtovaa inhimillistä näytelmää.