Avainsana: Pentti Saarikoski

Kirjoittajan työkalut

Kirjoittajan ja toimittajan työkalut ovat vaihtuneet. Joskus taannoin minusta tuntui hohdokkaalta poimia pikkutakin sivutaskusta kapea lehtiö ja kaivaa huopakynä povitaskusta. Ajattelin, että näytän ihan oikealta reportterilta.

Kirjojen toimitustyössä ja omien kirjojen muokkaamisessa lyijykynä ja kumi ovat olleet perustyökaluja ties kuinka pitkään. Ensimmäisessä kustannustoimittajan työpaikassani esimieheni Juhani Salokannel sanoi, että korjaukset käsikirjoitukseen tehdään lyijykynällä.

Teroitettava Faber-Castell HB vaihtui pian lyijytäytekynään. Pian opin myös huomaamaan, minkä laatuinen kumi ei sottaa.

Ammattikirjoittajan työssä kuulakärkikynällä ei ole mitään käyttöä. Minua ärsyttää joka kerta tavattomasti, kun Valamon luostarissa käyn Pentti Saarikosken haudalla. Sinne ovat tietämättömät jättäneet kuulakärkikyniä läjittäin. Ai että minua inhottaa, jos joku työntää käteeni kuulakärkikynän, joka vuotaa ja jonka kärkeen on takertunut nöyhtää.

Työskentelen nykyään lähes kokonaan digitaalisessa ympäristössä. Ainoastaan päiväkirjaa ja vaihtuvia muistiinpanolappuja kirjoitan käsin. Väline on silloin huopakynä.

Mutta yhä enemmän työ tapahtuu digitaalisten tiedostojen parissa. Triviaaleja tietoja ei tarvitse lähteä tarkistamaan kirjastoon tai lehtiarkistoon, kun ne voi kysyä neiti Googlelta.

Kirjojen toimitustyö ja omien kirjojen muokkaaminen kestää vähintään useita päiviä. Silloin on jollain tavoin osoitettava se, missä kohdassa työ on meneillään.

Minulle on tullut tavaksi kirjoittaa docx-tiedostoon versaalilla: TÄSSÄ. Kun seuraavana päivänä palaan työn pariin, löydän hakutoiminnolla helposti, mistä jatkan eteenpäin.

Kirjojen valmistamisprosessissa voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki alalla työskentelevät tietävät tämän. Yleensä ei tapahdu, yleensä ollaan huolellisia, mutta missä vaiheessa tahansa voi tulla virhe.

Minulla on pieni hermostuttava painajainen, joka vaivaa minua juuri silloin kun pitäisi nukahtaa. Entä jos en huomaa, että toimittamani tai kirjoittamani kirjan käsikirjoitukseen on johonkin kohtaan jäänyt versaalilla tuo silmiinpistävä sana.

Käy niin, että taittaja ei havaitse virhettä. Jostain kumman syystä se vilahtaa myös oikolukijan silmien ohitse.

Ilmestyy kirja, jonka jollain sivulla on mystinen ”TÄSSÄ”. Minun on pakko muuttaa tapojani, jotta pääsen painajaisesta. Minun on löydettävä uusi työskentelyrutiini. Aagh!

Räppäri, vastarintamies, runoilija

Runous on tehnyt itsemurhan. Runous syntyy aina uudestaan, koska sen täytyy. Muuten se ei olisi runoutta.

Olen hillittömän iloinen siitä, että Paperi T eli Henri Pulkkinen on löytänyt oman runoutensa ja kirjoittanut sen muidenkin ulottuville. Hän on saanut esikoiskokoelmallaan liikkeelle kosolti epätodennäköisiä runokirjan lukijoita.

Niin tapahtuu harvoin.

Minun täytyy tehdä tunnustus. Pelkäsin ryhtyä lukemaan Paperi T:n kirjaa, koska en halunnut kohdata setämäisyyttäni. En halunnut tuntea keski-ikäistä kaikennähnyttä torjuntaa kohdatessani nuoren räppärin sanamaailman.

Pelko oli aiheeton. Paperi T ottaa paikkansa sydämessäni Pentti Saarikosken ja Arto Mellerin kaltaisten puherunon kirjoittajien joukossa. Ironia ja sarkasmi putoavat kohdalleen.

Suorapuheisen vaikutelman antavat runot ovat hämääviä. Ne saattavat näyttää helpoilta, mutta aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.

Runojen runsaslukuisista aihelmista kiertyy silmiinpistävän usein esiin itsemurha. Katsoisin, että sillä on vertauskuvallinen merkitys: entinen minä täytyy tappaa, jotta uusi pääsee esille.

Leikittelyn ohessa runojen perussävyinä erottuvat negatiivisuus, kriittisyys ja vastahankaisuus. Nuorelle ihmiselle ne ovat positiivisia ominaisuuksia, jotka antavat uskoa siihen, että tulevaisuudessa asiat muuttuvat.

Hauska, rento, lennokas, taitava, kielen ulottuvuuksia oivaltava – sellainen on Paperi T:n post-alfa. Muunlainen graafinen toteutus ei kai olisi tullut kysymykseen: valkoinen teksti mustalla pohjalla sopii vastarintamiehen kirjaan.

Paperi T: post-alfa. 93 sivua. Kosmos.post-alfa

Pispala, koko maailma

Pentti Saarikoski kirjoitti: ”Toijalan takana ei ole paljon mitään.” Kyllä siellä on: aika saakelin merkittävä kirjallisuuskaupunki.

Kyseiseen Saarikosken runoon on liitetty anekdootti Eino Leinon seuran kirjailijoiden matkasta Tampereelle. Pirkkalaiskirjailijoiden vieraana helsinkiläiset modernistit eivät voineet sietää sitä, miten Väinö Linnaa kumarrettiin. Aikalaiskritiikeissään he suhtautuivat nuivasti Linnan lisäksi myös Lauri Viitaan.

Tampere on minulle temperamentiltaan vieras kaupunki, mutta olen äärettömän kateellinen sen kirjallisesta ilmapiiristä. Pirkkalaiskirjailijoihin kuuluu useita ystäviäni, ja seuraan heidän kauttaan mielestäni ainutlaatuista perinnön vaalimista runo- ja proosatilaisuuksineen. Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen on sanonut, että kulttuuri ja kirjallisuus ovat lehden painopistealueita.

Kuinka moni muu päivälehden päätoimittaja sanoo niin?

Luulen, että Tampere on kirjallisuuden miljöönä niin tiivis ja omaleimainen siksi, että kaupunki on paineistettu. Kahden järven solmukohtaan on muodostunut, emeritusprofessori Yrjö Varpion sanoin, ”teknillis-sosiaalinen hiidenkirnu, jota nimitettiin myös tehdaskaupungiksi”.

Elävän kirjallisen kulttuurin edellytyksiä on se, että kirjallisuudesta keskustellaan muutenkin kuin mainoslauseiden kautta, naistenlehtien ’syvähaastatteluissa’ tai kirjamessuilla. Siksi tartuin hanakasti etupäässä tamperelaisten ja turkulaisten kirjallisuudentutkijoiden esseeantologiaan Luojan palikkaleikki.

Voi vain iloita siitä, että juhlavuotenaan Lauri Viita saa tämänkin huomionosoituksen. Moreenista ja Kukunorista lähtien hänen tuotantonsa esitetään elävänä ja puhuttelevana.

Dosentti Olli Löytty vertaa Viitaa kirjailijana Hassam Blasimiin. Molempien kirjailijoiden tuotannossa pienestä paikallisesta kuvauksesta kasvaa kokonainen maailma. Se lienee hyvälle kirjallisuudelle ominaista.

Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Toimittanut Olli Löytty. 221 sivua. Teos.palikkaleikki

Kirjojen myymisestä

Pekka Tarkka kirjoitti, että 1960-luvulla Pentti Saarikoski myi rahapulassa kirjojaan. Tarkka paheksui Saarikosken tekoa: henkilökohtaisesta kirjastostaan luopuessaan runoilija kaupitteli henkistä pääomaansa.

Nykyhetken kirjailijalle tällainen olisi mahdotonta, koska vanhat kirjat ovat arvottomia. Eikä arvoa ole edes uusilla kirjoilla.

En tiedä mitään kirjojen myymisestä, siksi kirjoitan siitä. Tunnen läheisesti kirjailijoita, jotka sanovat, etteivät myyntiluvut kiinnosta heitä. Heidän pitääkin saada keskittyä ennen muuta taiteelliseen työhönsä, mutta koko suomalaisen kirjallisuuden kannalta myynnin kehitys on merkittävä asia.

Yleisen kirjallisuuden myynti laski viime vuonna lähes kymmenen prosenttia. Edellisenä vuonna pudotus oli samaa luokkaa. Kuluneen vuosikymmenen aikana on nähty välillä hyviäkin vuosia, mutta pitkäaikainen trendi on ollut loivasti laskeva.

Kun tietokirjallisuus on jo jonkin aikaa syöksynyt, kaunokirjallisuus on pitänyt asemiaan paremmin. Mutta vuonna 2010 kaunokirjallisuuden myynti väheni peräti 12,4 prosenttia. Huonolta näyttää.

Kirjakaupoissa ja muissakin vähittäismyyntipisteissä on meneillään kirjallisuuden jatkuva alennusmyynti, on ollut jo pitkään. Uutuuskirjan sesonki on neljä kuukautta, jonka jälkeen se ei liiku kaupasta muuten kuin roimasti alennettuna. Mutta jo sesongin aikana annetaan uusista kirjoista avokätisiä tarjouksia.

Jälleenmyyjien kustantajille (ja kustantajien kirjailijoille) tilittämä nettotulo myytyä uutuuskirjaa kohden on huomattavasti pienentynyt. Moni romaanikirjailija on todennut, että 2000 kappaleen myynti tarkoittaa pienempää summaa tilillä kuin kymmenen vuotta sitten, jos kustannussopimuksen prosentti on säilynyt samana.

Silloin kun nettosopimusjärjestelmään siirryttiin, kirjailijoille luvattiin, ettei myyntitulo vähene. Digitaalinen julkaisuympäristö tulee jälleen muuttamaan sopimuskäytännöt ja ilmeisen radikaalisti.

Vaikka sähkökirjasta on odotettu kirjamarkkinoiden pelastajaa, se on turha toivo. Ensi vaiheessa e-kirjan näkyvin vaikutus on se, että kirjailijan saama keskimääräinen tulo myytyä kappaletta kohden edelleen hupenee. Pienenevästä kakusta on entistä vaikeampi jakaa.

Vähittäismyyntibisnes on kriisissä: Suomalainen Kirjakauppa on myytävänä, mikä herättää alalla levottomuutta, koska laajalla ketjulla on monin paikoin lähes monopoli. Vähittäiskaupan rakenteellisia muutoksia tulee väistämättä, esimerkiksi kirjojen myyntiä siirtyy verkkoon, mutta tuleva kokonaisuus on hämärän peitossa.

Ei tarvitse erikoisia ennustajanlahjoja todetakseen, että haasteellisia vuosia on edessä, todennäköisesti miinusmerkkisiä. Niitä haasteita ei ratkaista kirjojen hintoja halventamalla tai bulkkitavaran tarjontaa lisäämällä, se on jo nähty.

Ensiksi kirjojen polkumyynti pitää lopettaa, mikä voi juuri nyt tuntua mahdottomalta, mutta se vaatiikin pitkäjänteisyyttä ja yhteistä tahtoa. Henkistä pääomaa pitää arvostaa niin paljon, ettei suomalaista kirjallisuutta myydä liian halvalla.