Avainsana: Pekka Tarkka

Mikä oikeastaan on kirja

Annoin lopulta periksi. Ryhdyin ääni- ja e-kirjoja tarjoavan palvelun asiakkaaksi. Kuukausimaksua vastaan saan lukea ja kuunnella kirjoja rajattomasti, kunhan vain tarjolla on riittävästi minua miellyttäviä teoksia.

Tämä odotus on täyttynyt kevyesti. Olen parissa kuukaudessa lukenut sen verran uutuuskirjoja, että olen ’säästänyt’ sievoisen summan rahaa. Jonkin tietyn kirjan omistaminen ei ole minulle tärkeää, kun minulla on joka tapauksessa paljon kirjoja ja niitä koko ajan tulee ja menee.

Jotain enteellistä ironiaa on siinä, että luin Pekka Tarkan muistelmat Onnen Pekka kyseisessä palvelussa e-kirjana. Hän on nuoruudessani ollut minulle tärkeä mentori sillä tavoin, että vuonna 1987 hän pyysi minut Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelijaksi.

Tarkan kirja päättyy vuoteen 1989 ja HS:n Varkauden satelliittipainon käyttöönottoon. Hän toteaa gutenbergiläisen aikakauden tulleen lakipisteeseensä ja ”elektronisen vallankumouksen” antavan merkkejä itsestään. Uusinta tekniikkaa edustavan painokoneen vierellä hän on kuulevinaan etäisen uhkaavan äänen:

”Aikanne menee mailleen. Muste ja paperi loppuu, eikä teitä enää ole.”

Kirjoittaminen ei kuitenkaan maailmasta lopu. Kun olen nyt luopunut kirjapalvelujen jääräpäisestä vastustamisesta, minulle on tullut tunne, että kirja etsii uusia muotoja. Enkä tarkoita tällä äänikirjoiksi suoraan tuotettuja dekkareita tai eroottisia novelleja. Jotain aivan uutta on tulossa, vaikka minä en sitä tällä hetkellä osaa kuvitella.

Kirja-alan vallankumous on tapahtunut tavattoman hitaasti eikä ehkä ole vielä edes alkanut. Parikymmentä vuotta on julistettu digitaalisuuden tuloa, mutta konservatiivinen ala muuttuu jopa hitaammin kuin on odotettu.

Olen edelleen kovin tyytymätön e-kirjan tekniseen toteutukseen. Laadukas Amazonin Kindle minua miellyttää, mutta kaikki muut toteutukset, joita olen kokeillut, jollakin tavoin aina tuottavat pettymyksen.

Tarkan muistelmat e-kirjana on kuin mikä tahansa tekstitiedosto, jonka rullasin vuoron perään pädiltä ja puhelimen näytöltä. Lukukokemus oli arkinen ja sekoittui siihen, mitä tein sähköisen viestinnän parissa ja sosiaalisessa mediassa. Toki itse kirjan sisältö, Tarkan kuvaus suomalaisen kirjallisuuden kulta-ajasta, tuotti minulle valtavasti iloa.

Kirja voi olla nopeasti ahmaistava tietoteos, näyttelijä-kirjailijan itsensä lukema äänikirja tai lehdistössä huomioitu uutuusromaani. Nämä mielelläni kelpuutan kuukausimaksullisen kirjapalvelun kautta.

Mutta jos haluan aidosti nauttia kirjallisuudesta, ostan paperille kauniisti painetun ja taitavan graafikon viimeistelemän oikean kirjan, varmistan että saan siihen keskittyä, heittäydyn rakkaalle sohvalleni ja annan mennä. Luen, luen, luen.

Kirjallisuuden kulta-aika ja tulevaisuus

François Truffautin tunnetun elokuvan myötä kuvaustermi ”amerikkalainen yö” on tullut yleisesti tunnetuksi. Kameran suotimen ja muiden tekniikoiden avulla yökohtauksia kuvataan päivällä. Siten päivästä voidaan tehdä yö.

Amerikasta on peräisin myös poliittisen korrektiuden käsite, joka lopulta on johtanut siihen, että on pakko olla sympaattinen kaiken aikaa (cult of being nice all the time). Jos haluat menestyä, älä esitä kriittisiä ajatuksia vaan ole myönteinen ja kiva herkeämättä. Luo itsestäsi miellyttävä vaikutelma.

Suomessa kirja-ala on vanhoillinen ja uudistumaton, ja muutosten jarruna näyttää olevan juuri nämä kaksi asiaa. Viestinnässä usein valikoidaan tosiseikkoja ja siten kerrotaan muunnettua totuutta: puhutaan päivä yöksi ja yö päiväksi. Esimerkiksi kirjamyyntien useita vuosia jatkunut syöksykierre on yritetty piilottaa positiiviselta näyttäviin tilastonäpertelyihin.

En tiedä, miksi kirjallisuudesta kirjoittavat lehtitoimittajat eivät ole valpastuneet ja osoittaneet kriittisyyttä. Varmaankin he haluavat olla myönteisiä ja kivoja, jotta on mukavampaa tehdä töitä, kun joka tapauksessa joutuu olemaan tekemisissä kustantajien ja kirjakauppiaiden kanssa.

Kirjailija Tommi Melender aprikoi teoksessaan Onnellisuudesta (2016), että mitään kirjallisuuden kulta-aikaa ei ehkä ole ollutkaan. Törmäsin sattumalta Porvoossa Helsingin Sanomien entiseen kirjallisuustoimittajaan Pekka Tarkkaan ja kysyin hänen mielipidettään asiasta. Tarkka sanoi, että kyllä 1960–luvulta 1980-luvulle oli selvästi suomalaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Kirjoilla on riittävästi yleisöä, kirjallisuutta arvostettiin ja käsiteltiin lehdistössä. Kirjastoilla on kunnon määrärahat.

Vasta 1990-luvun lopulla alkoi pudotus, joka 2000-luvun kuluessa on muuttunut romahdukseksi.

Tässä blogissa tarkoitukseni on aika ajoin peilata sitä, millaista on olla kirjailija nykypäivänä. Jos haluan olla avoin ja rehellinen, en voi aina olla nice.

Keväällä 2016 näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä kertoi haastattelussa, että keski-ikäiset naisnäyttelijät eivät saa työtä. Heistä kukaan ei halua julkisesti valittaa asiasta, jotteivät saisi ikävää leimaa, jolloin viimeisetkin harvat työmahdollisuudet menisivät.

Tiedän monia kirjailijoita, joilla on vaikeuksia saada teoksiaan kustannetuiksi. Eivätkä he halua kertoa ongelmistaan, koska vaarana on aina, että seuraavaa teosta ei sitten tulekaan.

Kirja-alan on pakko muuttua. Maailmassa, jossa autot kulkevat itsestään ja jääkaapit tilaavat ruokaa, kirjallisuus ei voi pysähtyä menneeseen. Maailmassa, jossa media on avoin kenen tahansa kirjoittaa, kirjallisuuden on määriteltävä roolinsa ja tehtävänsä uudelleen.

Ei voida olettaa, että kirjallisuus pelastuu dekkarinimikkeitä loputtomasti lisäämällä tai julkaisemalla nuorten julkkisten elämäkertoja ja värityskirjoja. Kirjallisuuden tulevaisuus on jo alkanut, ja toivoisinpa siltä paljon, paljon enemmän.

 

Kirjojen myymisestä

Pekka Tarkka kirjoitti, että 1960-luvulla Pentti Saarikoski myi rahapulassa kirjojaan. Tarkka paheksui Saarikosken tekoa: henkilökohtaisesta kirjastostaan luopuessaan runoilija kaupitteli henkistä pääomaansa.

Nykyhetken kirjailijalle tällainen olisi mahdotonta, koska vanhat kirjat ovat arvottomia. Eikä arvoa ole edes uusilla kirjoilla.

En tiedä mitään kirjojen myymisestä, siksi kirjoitan siitä. Tunnen läheisesti kirjailijoita, jotka sanovat, etteivät myyntiluvut kiinnosta heitä. Heidän pitääkin saada keskittyä ennen muuta taiteelliseen työhönsä, mutta koko suomalaisen kirjallisuuden kannalta myynnin kehitys on merkittävä asia.

Yleisen kirjallisuuden myynti laski viime vuonna lähes kymmenen prosenttia. Edellisenä vuonna pudotus oli samaa luokkaa. Kuluneen vuosikymmenen aikana on nähty välillä hyviäkin vuosia, mutta pitkäaikainen trendi on ollut loivasti laskeva.

Kun tietokirjallisuus on jo jonkin aikaa syöksynyt, kaunokirjallisuus on pitänyt asemiaan paremmin. Mutta vuonna 2010 kaunokirjallisuuden myynti väheni peräti 12,4 prosenttia. Huonolta näyttää.

Kirjakaupoissa ja muissakin vähittäismyyntipisteissä on meneillään kirjallisuuden jatkuva alennusmyynti, on ollut jo pitkään. Uutuuskirjan sesonki on neljä kuukautta, jonka jälkeen se ei liiku kaupasta muuten kuin roimasti alennettuna. Mutta jo sesongin aikana annetaan uusista kirjoista avokätisiä tarjouksia.

Jälleenmyyjien kustantajille (ja kustantajien kirjailijoille) tilittämä nettotulo myytyä uutuuskirjaa kohden on huomattavasti pienentynyt. Moni romaanikirjailija on todennut, että 2000 kappaleen myynti tarkoittaa pienempää summaa tilillä kuin kymmenen vuotta sitten, jos kustannussopimuksen prosentti on säilynyt samana.

Silloin kun nettosopimusjärjestelmään siirryttiin, kirjailijoille luvattiin, ettei myyntitulo vähene. Digitaalinen julkaisuympäristö tulee jälleen muuttamaan sopimuskäytännöt ja ilmeisen radikaalisti.

Vaikka sähkökirjasta on odotettu kirjamarkkinoiden pelastajaa, se on turha toivo. Ensi vaiheessa e-kirjan näkyvin vaikutus on se, että kirjailijan saama keskimääräinen tulo myytyä kappaletta kohden edelleen hupenee. Pienenevästä kakusta on entistä vaikeampi jakaa.

Vähittäismyyntibisnes on kriisissä: Suomalainen Kirjakauppa on myytävänä, mikä herättää alalla levottomuutta, koska laajalla ketjulla on monin paikoin lähes monopoli. Vähittäiskaupan rakenteellisia muutoksia tulee väistämättä, esimerkiksi kirjojen myyntiä siirtyy verkkoon, mutta tuleva kokonaisuus on hämärän peitossa.

Ei tarvitse erikoisia ennustajanlahjoja todetakseen, että haasteellisia vuosia on edessä, todennäköisesti miinusmerkkisiä. Niitä haasteita ei ratkaista kirjojen hintoja halventamalla tai bulkkitavaran tarjontaa lisäämällä, se on jo nähty.

Ensiksi kirjojen polkumyynti pitää lopettaa, mikä voi juuri nyt tuntua mahdottomalta, mutta se vaatiikin pitkäjänteisyyttä ja yhteistä tahtoa. Henkistä pääomaa pitää arvostaa niin paljon, ettei suomalaista kirjallisuutta myydä liian halvalla.