Pekka Himanen – Liukkonen

Minua vaivaa tavattomasti nykyisen median ja sosiaalisen median toiminta niitä yksilöitä kohtaan, jotka ovat tehneet virheen tai rikoksen. Ei tunnu riittävän se, että heidän toimiinsa puututaan asianmukaisella hallinnollisella menettelyllä tai että heidän rikkeensä laatu arvioidaan juridisessa prosessissa.

Lisäksi heidät pitää työntää julkisuuden mankelin lävitse tavalla, jossa saattaa olla häpäisemisen, koston tai kiusaamisen piirteitä. Voi vain kuvitella, miltä näistä ihmisistä tuntuu. Asiaankuuluvien seuraamusten lisäksi he joutuvat kärsimään julkisuuden kohtuuttomat seuraamukset.

Jos Merja Ailuksen tai Pekka Himasen sanotaan joutuneen mediassa lynkatuksi, ajattelemme, että tämä on metaforinen puhetapa: koetamme kuvaannollisesti ilmaista julkisen reaktion voimakkuutta.

Mutta minä väitän, että kysymys ei ole pelkästä metaforasta. Heidät on kirjaimellisesti lynkattu.

Väkivallan psykologian tutkija Donald G. Dutton on eritellyt lynkkauksen anatomiaa. Hän selostaa todellisia välikohtauksia, joissa uhri on menettänyt henkensä, ja viittaa tilastoihin, joiden mukaan Yhdysvalloissa lynkattiin liki neljätuhatta ihmistä vuosina 1889–1930.

Hän selittää, miten lynkkausmieliala syntyy. Se on kollektiivinen tunne, joka kumpuaa turhautumisesta.

Jokin joukko on turhautunut kyvyttömyyteensä toteuttaa inhimillisiä perustarpeitaan. He tuntevat turvattomuutta, heiltä puuttuvat aineelliset edellytykset tyydyttävään elämään tai he eivät enää ymmärrä maailman menoa ympärillään. Jokin yhteiskunnallinen muutos on saattanut heidät sietämättömään epävarmuuteen.

Tarvitaan syntipukki, jota voidaan syyttää vaikeuksista, ongelmista ja turvattomuudesta. Syntipukki erottuu sosiaalisesti riittävän selvästi lynkkausjoukosta. Tämä mahdollistaa sen, ettei häneen tarvitse suhtautua myötätuntoisesti vaan hänet voidaan dehumanisoida eli häntä ei nähdä enää samalla tavoin ihmisarvoisena kuin me muut.

Dehumanisaation psykologinen prosessi on esimerkiksi rasismin ja sotavankien huonon kohtelun taustalla ja saattaa tällöin olla merkki pysyvästä asenteesta. Mutta milloin tahansa kärjistyneissä sosiaalisissa suhteissa vastapuoli voidaan äkkiä nähdä ei-ihmisenä tai ainakin vähemmän ihmisenä kuin itse. Silloin hänen tilanteeseensa ei tarvitse eläytyä.

Media tekee sen aina uudestaan: kun esiintyy väärinkäytöksiä tai kohtuuttomuuksia, valitaan syntipukki ja piinataan hänet hengiltä. Sosiaalinen media ja lukijoiden laaja joukko liittyvät lynkkausporukkaan.

Ja ne ihmiset, joilla on tallella hiukan säädyllisyyttä, tuntevat hienoisen katumuksen pistoksen, kun kaikki on ohi. Mutta kohta ollaan taas täysillä lynkkauspuuhissa.

Asun eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, jonka elinkeinoelämään metropolin läheisyys vaikuttaa suotuisasti. Täällä ystävyys- ja tuttavuussuhteiden verkosto on tiivis, ja lisäksi tunnen monen monta kanssakulkijaa ulkonäöltä.

Vähintään viikoittain törmään ikäiseeni mieheen, jolla on ollut kymmenen vuotta samat vaatteet päällä, jolla on harhaileva katse ja joka on aina yksin. R-kioskin jonossa tuttu alkoholistinainen joutuu jättämään valitsemistaan yhden oluen pois, kun rahat eivät riitä. Kauppakeskuksessa näen nuoren tytön, joka on keskeyttänyt koulun mielenterveysongelmien vuoksi – ei työtä, ei opiskelupaikkaa.

Minun on vaikea käsittää sitä, kuinka jotkut voivat olla näille ihmisille kateellisia. Mutta niin vain on. Saan siihen vahvistuksen istuessani keskustan lounaskahvilassa. Kun naapuripöydän kahvittelijat ovat saaneet päätettyä, ottavatko sacherkakkua vai runebergintortun, kuulen heidän puhuvan sosiaalipummeista, jotka ”nostavat luukulta meidän rahamme”.

Keskellä ennennäkemätöntä hyvinvointia yhteiskunnassamme on yhä rakenteellisia ja sosiaalisia ongelmia, joita muka ratkaistaan syyllistämällä yksilöitä. Laman käydessä voimakkaammin päälle on varmaa, että ongelmat yhä pahenevat, ellei niille tehdä jotain.

Yhteiskunnallinen keskustelu on säälimätöntä. Virkamiehet ja johtajat kurittavat puheissaan palkansaajia. Yt-neuvottelujen ja potkujen ilmapiirissä onnekkaat turtuvat muiden epäonnelle. Ja silloin kun sosiaalisessa mediassa kansalaismielipide pääsee kuuluville, vastakohdat kärjistyvät ja äänenpainot kovenevat.

Myös toisaalla yhteiskunnassamme kuohuu: Pekka Himasen tapaus. Tämä vääryys on korjattava, huudetaan. Vaaditaan päitä vadille.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä akateemisessa tutkimuksessa, hallinnossa ja monella muulla alalla ongelmien korjaamiseksi. Mutta todellinen kriittinen keskustelu käydään määritellyillä foorumeilla, ja kaikilla osapuolilla on silloin yhtäläinen mahdollisuus kertoa näkemyksensä. Himanen ei halua astua julkisuuteen, koska hänet revittäisiin kappaleiksi.

Olen miettinyt: jospa Himanen uskoo itse siihen mitä hän kirjoittaa, jospa hän ajattelee tekevänsä tärkeää työtä. Hän haluaa onnistua ja on valmis ottamaan vastaan myös taloudellisen menestyksen. Siinä tapauksessa: missä hän on toiminut väärin?

Himanen on hupsu filosofi, joka ilmaisee ajatuksiaan kohtuuttoman lennokkaasti. Siispä juotetaan hänelle myrkkyä.

Tämän hetken suomalaisesta yhteiskunnasta puuttuu myötätunto. Solvataan, ilkutaan, uhkaillaan ja lopulta vahingoitetaan. Media ja kansalaismedia toimivat äärettömän julmasti. Poliittiselta vastapuolelta viedään ensiksi sanallisesti ihmisarvo, ja jotkut ovat valmiita jopa rikoksiin. Joukko toimii johdonmukaisesti kuin kanalauma: kun hackkyckling on havaittu, kaikki käyvät sitä nokkimaan.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä ongelmien korjaamiseksi. Mutta vielä kipeämmin tarvitaan sittenkin sydämen lämpöä ja hupsuja sanoja lähimmäiselle.