Väkivalta ja vihapuhe

Funakoshi Gichin oli oppinut runoilija ja filosofi, joka muistetaan paremmin siitä, että hän teki okinawalaisen nyrkkeilyn tunnetuksi Japanissa ja länsimaissa. 1930-luvulta lähtien hänen opetuksestaan ruvettiin käyttämään nimitystä karate.

Funakoshi kysyi oppilailtaan: ”Kuinka usein luulette tarvitsevanne näitä taitoja?” Kun vastausta ei kuulunut, hän jatkoi itse: ”Korkeintaan kerran tai kahdesti elämässä.”

Väkivalta on tavattoman vakava asia. Lyönti, potku tai huitaisu voi aiheuttaa peruuttamattoman ruumiinvamman tai kuoleman. Tämän ymmärtävät vain harvat silloin, kun he ovat vihan vallassa.

Ihmisen psyykeen väkivalta vaikuttaa syvällisesti ja kauaskantoisesti. Väkivaltatilastoissa Suomi nousee monilla mittareilla ikävästi esiin.

Funakoshi toteutti ’tietään’: mitä enemmän hän harjoitteli, sitä epätodennäköisemmäksi tuli, että hän olisi joutunut tappeluun. Jokainen paneutuvasti itsepuolustus- tai taistelutaitoja tutkiva huomaa, miten mieli ja asenne muuttuvat. Siksi budon eli sotataitojen tosi harjoittaja on rauhan mies.

Minua kavahduttaa vihapuhe, joka näinä päivinä kumpuaa internetin palstoilta ja Facebookista. Solvaukset, vastapuolta halventavat arviot ja kirosanat sinkoilevat. Tästä puheesta on äärettömän lyhyt askel väkivaltaan.

1975 Paavo Haavikko antoi Hannu Taanilalle radiohaastattelun, jossa hän puhui fasismista. Taanila melkeinpä hermostui, kun Haavikko käytti käsitettä totutusta poikkeavalla tavalla.

Haavikko sanoi, että fasismia on kaikki fasistinen toiminta, tapahtuipa se minkä tahansa aatteellisten tunnusten alla. Hän kieltäytyi lausumasta syytöstään ääneen mutta vihjasi vahvasti, että tuon ajan vasemmistolaisissa aatesuuntauksissa oli fasistinen osatekijä mukana.

Vuonna 2012 perussuomalaisten kannattajia nimitetään herkästi fasisteiksi. Ja todellakin: heidän joukossaan näyttää olevan ihmisiä, joilla on oikeasti vaarallisia mielipiteitä. Lisäksi minua on ruvennut pelottamaan, että myös anti-perussuomalaisissa saattaa olla fasisteja.

Kerrataanpa vielä Haavikon määritelmä: fasismia on fasistinen toiminta. Se kieltää vastapuolelta demokraattiset oikeudet ja ihmisarvon.

Vihapuhe, solvaus ja painostaminen tuntuvat minusta aina vastenmielisiltä riippumatta siitä, kenen suusta ne tulevat. Siksi olen kehittänyt fasismitestin. Vastaa seuraaviin kysymyksiin.

1. Käytätkö perussuomalaisista puhuessasi sellaisia sanoja kuin ”vittu”, ”saatana”, ”paska” tai nimitteletkö tai pilkkaatko heitä? 2. Oletko sitä mieltä, että perussuomalaiset ovat älyllisesti sinua alempiarvoisia? 3. Olisitko valmis vetämään rasistisia mielipiteitä huutelevaa persua nokkaan?

Jos vastasit johonkin kysymykseen myöntävästi, sinussa on annos fasistia – joko vähän tai enemmän.

Pekka Haaviston myötämielinen ele perussuomalaisia kohtaan presidentinvaalikampanjan aikana antoi tärkeän esimerkin. Jokainen mediaa seuraava saattoi huomata, että myötätunto, ystävällinen puhe ja pyrkimys ymmärtää synnyttivät myös vastapuolella ymmärtämystä ja sopusointua.

Vihapuhe ja väkivalta eivät pysty korjaamaan vääryyksiä. Niillä on taipumus tuottaa lisää vääryyttä tähän maailmaan, tähän ainoaan, tähän yhteiseen.

Tumputtajako presidentiksi?

Olen hidas reagoimaan. Minulla on sellainen henkinen rakenne, että prosessointi ottaa aikansa. Mutta ylihuomiseen saakkahan tämä on yhä ajankohtainen kysymys: kenet sinä haluat presidentiksi. Ja: onko sinun ehdokkaasi koskaan masturboinut?

Kun Mikko Kuustonen laukaisi, että armeijassa oppii ainoastaan syömään munkkia ja tumputtamaan peiton heilumatta, minusta tuntui, että hän osui naulan kantaan. Mutta niin ei olisi saanut sanoa. Rankkaa palautetta on sadellut.

Olen luullakseni käynyt armeijan samoihin aikoihin kuin Kuustonen, ja meidän sukupolvemme kokemus armeijasta on pitkälti samanlainen. En ole tavannut ketään ikäistäni miestä, joka olisi sanonut, että intin käymisessä olisi ollut jotain järkeä.

Sellaista toki olen kuullut, että armeijassa voi saada hyvän johtajakoulutuksen, josta on hyötyä vastuullisissa yhteiskunnallisissa ja liike-elämän tehtävissä. Hah! Saako tälle nauraa.

Olin lyhyellä viikonloppulomalla intistä kun kävin katsomassa Milos Formanin elokuvatulkinnan Hair-musikaalista. Liian vähän nukkuneen ja muutenkin piinatun varusmiehen hermostolle se oli raju kokemus ja meni suoraan syvälle. Kun elokuvan loppukohtauksessa newyorkilainen hippi George Berger joutuu Vietnamin sotaan, eläydyin tähän roolihenkilöön niin intensiivisesti, että kuvittelin olevani hän.

Mikko Kuustosen tokaisu on puheaktina moniselitteinen. Jos et ymmärrä ironiaa tai sarkasmia, et pysty käsittämään, mitä hän tarkoitti.

Minä voin selittää.

Mikko teki sanallisesti peace-merkin. Pekka Haavisto on tehnyt samoin käymällä siviilipalveluksen.

Yhteiskunnan ilmapiiri on muuttunut. Nykyään tulee helposti sellainen tunne, että veteraanit ja maanpuolustushenkiset ihmiset ovat jotenkin pyhitettyjä. Kyllä menneiden sukupolvien virheitä ja nykyisiä ahdaskatseisia mielipiteitä pitää pystyä tarkastelemaan kriittisesti.

Tämä kysymys on poliittinen: kummalle annat enemmän painoa, maanpuolustus- vai rauhantyölle. Minä otan käden taskusta ja nostan kaksi sormea ylös.