Avainsana: Paavo Haavikko

Kuinka mennä toisen nahkoihin

Elämäkertakirjallisuutta ilmestyy valtavan paljon. Minulla on vaikutelma, että kirjamyynnin supistuessa kustantajat ovat koettaneet paikata taloudellisia menetyksiään tunkemalla markkinoille muistelmia ja elämäkertoja kaikista, jotka vähänkin voisivat houkutella lukevaa yleisöä. Tässä ei ole mitään moitittavaa, sillä aito kiinnostus toiseen ihmiseen on kaiken yhteiselämän ja kulttuurin perusta.

Nuorena esikoiskirjailijana olin päätynyt juhliin, jotka kustantaja järjesti oman talon väelle. Illan aikana juotiin ja hiukan juovuttiin, ja pöydässä, jossa istuin muiden minua maineikkaampien kirjailijoiden joukossa, tapahtui jotain dramaattista. Sanoin, että aion kirjoittaa siitä muistelmissani.

Se oli minusta hauskasti ja nokkelasti sanottu. En vain enää pysty palauttamaan mieleeni, mitä siinä pöydässä silloin sattui. Muistan toki monia muita tapauksia. En ole varma, onko niissä aineksia kirjaksi asti.

Muistelmat ja omaelämäkerrat ovat kiehtoneet minua ainakin siitä lähtien, kun tuli tietoisuuteen, että Paavo Haavikko on kirjoittanut osan Urho Kekkosen muistelmista. Omissa muistelmissaan (Prospero, 1995) Haavikko esiintyy ironisesti kolmannessa persoonassa.

Äskettäin nautiskelin Anders Wiklöfin omaelämäkerrasta Murarens son. Kustantaja ilmoittaa selvästi, että kirjan on kirjoittanut Staffan Bruun. Lehtitietojen mukaan Ahvenanmaan rikkain mies Wiklöf on kertoillut ja Bruun kirjannut muistiin.

Murarens son kulkee minämuodossa kuin pitkä itsetietoisen miehen monologi. Kirjoittajan työ on hiottua eikä häiritseviä saumoja erotu. Temaattisesti nousee toistuvasti esiin Wiklöfin sinnikäs halu saada liiketoimissaan revanssi aina vastoinkäymisten jälkeen.

Bruun on löytänyt yksinkertaisen ja ilmeikkään lauseen, joka kuulostaa aidosti ja eheästi Wiklöfiltä, sikäli kuin näkemääni tv-haastatteluun vertaaminen riittää arvioinnin kriteeriksi. Köyhistä oloista noussut miljonääri tuntuu sympaattiselta, koska hän ei ole unohtanut taustaansa ja osoittaa myötätuntoa tavallisia ihmisiä kohtaan.

Staffan Bruun voisi varmaan kertoa paljon hyödyllistä siitä, kuinka mennä toisen nahkoihin. Siitähän kaikessa kertomakirjallisuudessa on kysymys, olkoon sitten käsillä fiktiivinen tai todellinen henkilö. Kiehtova ihminen on monitahoinen ja jää hieman arvoitukselliseksi.

Katso pimeään: näet itsesi

”Keinu heilahda kultainen / pitkin yöllistä Linnunrataa”, kirjoitti Lauri Viljanen runossaan. Kaksi ja puoli miljardia maailman asukasta tähyilee turhaan taivaalle kotigalaksimme nähdäkseen. Yhdysvalloissa 80 prosenttia ihmisistä ei ole koskaan nähnyt Linnunrataa. Syynä on keinovalon valtava määrä.

NASA:n julkaisema Earth at night -satelliittikuva antaa ensiksi lumoavan vaikutelman häikäisevine valonauhoineen. Mutta pian tyrmistyttävä ajatus hiipii mieleen: entä jos todellakin haluaisin olla pimeässä, minne asti minun pitäisi matkustaa?

Amerikkalainen tietokirjailija ja entinen zen-munkki Clark Strand on viehättynyt pimeydestä. Pienessä kirjassaan Waking Up to the Dark hän kertoo syyn siihen: hän on potenut unettomuutta koko ikänsä muttei ole varsinaisesti kärsinyt siitä, sillä hänellä on tapana lähteä yöllä ulos kävelylle.

Hän ei pelkää pimeää vaan kohtaa siellä spirituaalisen minänsä, ”sielunsa”. Yölliset kävelyretket ovat hänelle eräänlaista meditaatiota.

Psykiatri Thomas Wehr teki 1990-luvulla kokeellisen tutkimuksen ihmisen luonnollisesta vuorokausirytmistä. Hänen koehenkilönsä eristettiin kaikesta mahdollisesta keinovalosta, ja kolmen viikon jälkeen tapahtui dramaattinen muutos: he nukkuivat yhtä paljon kuin aiemmin, mutta yöuni jakautui kahteen nukkumisjaksoon.

Ensiksi oli neljä tuntia syvää unta. Sitten seurasi kaksi tuntia kestävä ”hiljaisen levon” jakso. Tämän jälkeen tuli taas neljä tuntia syvää unta.

Ensimmäisen ja toisen syvän unen välissä oleva jakso ei ollut nukkumista muttei myöskään valveillaoloa vaan aivan omanlaisensa tajunnantila.

Clark kuvailee kirjassaan, miten eri uskonnollisissa traditioissa kahden syvän unen välisessä erityisessä mielentilassa on antauduttu yölliseen rukoukseen tai palvelukseen. Näin on muslimeilla, juutalaisilla ja kristityillä sekä hinduilla. Buddhan valaistumisen kerrotaan tapahtuneen yöllä juuri tuon välijakson aikoihin.

Olen potenut kaamosmasennusta – sehän oli taannoin eräänlainen muoti. Olen paennut pimeyttä kirkasvalolampun kirvelevään häikäisyyn. En tee sitä enää.

Koetan parhaan kykyni mukaan kohdata pimeän vuodenajan. Voimavarat ovat vähissä, mutta ehkä kohtuullinen ponnistelu riittää. Niukassa valossa on hyvä istua ja kävellä ja katsella sisäänpäin.

Paavo Haavikko kirjoitti runoonsa: ”Hyvää yötä. Niin, paljon pimeyttä.” Luin nuo sanat ensiksi mustan ironian värittäminä.

Mutta jospa runon sanoma onkin lempeä: tarvitsemme pimeyttä, paljon pimeyttä. Nyt sitä on saatavilla. Hyvää pimeyttä.

*

Clark Strand: Waking Up to the Dark: Ancient Wisdom for a Sleepless Age. Spiegel & Grau.

 

Miksi minä kirjoitan

Otsikko viittaa tietysti Paavo Haavikon näytelmään Sulka, sen ensimmäiseen kohtaukseen. Nils, upseeri, istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa hanhensulalla. Jos et muista hänen sanojaan, kannattaa käydä vaikka kirjastossa tarkistamassa. Minulle ne ovat unohtumattomat.

Syitä kirjoittamiseen voi olla monia. Joku haluaa harjoitella kymmensormijärjestelmää, jotta tulisi sujuvaksi. Toisella vuokranmaksu lähestyy ja hän onnistuu myymään henkilöhaastattelun naistenlehdelle. Hen (sukupuolineutraali henkilö) on rakastunut ja haluaa valloittaa sydämensä valitun ja lähettää tälle kauniin runon. Kaupan kassajonossa tapahtui tänään niin merkittävä episodi, että minun on ihan pakko kertoa siitä Facebookissa.

Ja sitten kirjailijat. Muuan valmistaa kirjan joka syksyksi, koska kustantaja pyytää häneltä sellaisen ja koska hän ei ole tullut muuta ajatelleeksi. Toinen haluaa Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi ja saajaksi ja kirjoittaa aina uudestaan mestariteoksen. Kolmas laatii muistelmansa, jotta kaikille kävisi selväksi, kuinka kaikki tapahtui.

Nuorena opiskelijana luin Väinö Kirstinän teoksen Kirjoittajan työt, joka oli ilmestynyt alkujaan vuonna 1968. Se oli minulle ainut käytännön ammattikoulutus. Muu kaikki on tullut erehdysten ja onnistumisten kautta. Olen toki kiitollinen monille neuvojille matkan varrella.

Kirstinän opas oli ammattimaisesta kirjoittamisesta haaveilevalle nuorelle aarre. Hän oli koonnut teokseen monipuolisen otoksen siitä, miten kirjoittajana voi elättää itsensä, ja antoi jopa käytännön ohjeita, miten lähestyä lehdentoimituksia, kustantamoja tai radion teatteriosastoa. Minulla ei ole kirjaa käsillä, joten kaikki tämä perustuu etäisiin mielikuviini.

Kirstinän teos on tietenkin auttamattomasti vanhentunut. Digitalisaatio, sosiaalinen media ja tiedotusvälineiden kriisi on muuttanut kaiken. Kunpa joku taitava ja kokenut kirjailija-toimittaja päivittäisi oppaan nykyaikaan. Sillä nuoria kirjoittamisesta haaveilevia on yhtä paljon kuin ennenkin.

On kuitenkin myös sellaista kirjoittamista, jolla ei ole mitään välineellistä arvoa. On kirjoittamisen ydin, joka ilmentää kirjoittajan sielua, koska kirjoittaminen aktivoi neurologista järjestelmäämme ja persoonallisuuttamme ainutlaatuisella tavalla.

En kirjoita taloudellisen hyödyn tai maineen vuoksi. En kirjoita siksi, että esimies on siihen käskenyt. En kirjoita virheetöntä sonettia osoittaakseni kultivoituneisuuttani. En kirjoita päiväkirjaa jälkipolville.

Kirjoitan vain siksi, että se ilmentää minun olemassaoloani maailmassa. Kirjoitan näyttääkseni sen, kuka minä olen.

Kaikessa tärkeässä kirjoittamisessa on mukana tämä sisäinen, perimmäinen motivaatio. Vaikka teksti olisi väline jonkin muun saavuttamiseen, kirjoittajasta huokuu aina sisäinen palo.

Puista, niiden halaamisesta

”Neitseellinen koivu on lujin puulajeistamme”, kirjoitti Juhani Siljo. Hän katsoi sitä arvostavasti ja liitti siihen ajatuksia puhtaudesta, hyveellisyydestä ja miehuullisuudesta (lat. virtus).

Tuskin voin kuvitella ihanampaa näkyä kuin valoisa, vehreä koivikko. Mutta toisin kuin Siljo, minä liitän siihen feminiinisiä mielikuvia: ilmassa tuntuu tuulahdus raikkautta sekä jotain keveästi hulmuavaa ja lempeästi tuoksuvaa.

Yhtä tärkeänä metsäluonnon tyyppinä minulle näyttäytyy kesäinen mäntykangas. Se on avara temppeli, jossa punakylkiset pylväät kannattelevat taivaan sineä ja jossa pihkan ja varvikon tuoksut kohoavat suitsukkeina sieraimiin ja täyttävät rintakehää.

Lapsesta lähtien minuun on imeytynyt ympäristöstäni puulajien arvoluokitus. Mänty, kuusi ja koivu ovat arvokkaita, koska jälleenrakennuksen Suomessa niillä on ollut suuri taloudellinen merkitys. Leppä, haapa ja pihlaja on nimetty roskapuiksi. Mutta perinteisessä suomalaisessa kulttuurissa kaikilla puulajeilla on ollut käyttötarkoituksensa. Pihlaja on yhä luja tarvekalujen materiaali ja haavasta saa verrattomat saunanlauteet, jos niin halutaan.

Minä rakastan puita, kaikkia puita. Joskus ihmettelen, miksi meillä on niin paljon puiden vihaajia. Juhani Syrjä toteaa kirjassaan Matkalla Ruijassa, että suomalainen metsä on hävinnyt etelästä lähtien Pohjois-Pohjanmaan korkeudelle saakka. Maantienvarret nuorine talousmetsineen ja hakkuuaukeineen ovat masentavaa katsottavaa. Ja kun idyllisen pikkukaupungin historiallinen puisto tahdotaan kunnostaa, kaadetaan ensiksi vanhat lehmukset ja tammet.

Kaipaan erästä ääntä lapsuudestani.

Muuan sukulaiseni oli sitä mieltä, että haapa tukahduttaa ja myrkyttää muut puuntaimet. Hänen kesämökkinsä takana kasvoi kookas emihaapa, joka oli juuristostaan vesonut ympärilleen tiheän haavikon.

Sukulainen hakkasi pienet haavat ja kaatoi lopulta myös emopuun ja sen jälkeen taisteli usean vuoden ajan juurivesoja vastaan kiskomalla ja myrkyttämällä niitä. Lopulta hän onnistui saamaan ehkä tuhat vuotta vanhan juuriston hengiltä.

Aurinko pääsi paistamaan pihamaalle. Mutta haavanlehtien havina oli mökin vaiheilta iäksi mennyttä.

Puiden halaajia on tavattu pitää hupaisina. Olen kuullut puhuttavan puiden halaamisesta lähinnä vain pilkallisesti. Mutta oletko itse kokeillut sitä koskaan?

Jos sinua hävettää jo ajatuskin, varmistu ensiksi, ettei kukaan ole lähistöllä. Varaudu siihen, että voit halata kunnolla ja pitkään.

Syleile puuta antaumuksellisesti. Älä hätiköi pois sen helmasta, sillä ei ole kiirettä. Huomaat, että se on sinua mittavampi elollinen olento, jonka kärsivällisyys ja uskollisuus asettuvat aivan eri asteikolle kuin sinun inhimillisyytesi. Se antaa auliisti sinulle kaiken itsestään.

Puiden halaaminen tuntuu minusta niin hyvältä, että suosittelen sitä paitsi metsänhoitajille ja puisto-osaston miehille myös kaikkien muiden ammattien harjoittajille. Investointipankkiiri, toimitusjohtaja, kauppias, kassanhoitaja, työterveyslääkäri, kansanedustaja, peruskoulunopettaja, autonasentaja, it-insinööri – miten hyvää teille kaikille tekee silloin tällöin halata puita.

Paavo Haavikko sanoi tunnetussa runossaan, ettei ole yhtään hullua puuta. Siltä minustakin tuntuu kun syleilen kookasta ystävääni.

 

 

Väkivalta ja vihapuhe

Funakoshi Gichin oli oppinut runoilija ja filosofi, joka muistetaan paremmin siitä, että hän teki okinawalaisen nyrkkeilyn tunnetuksi Japanissa ja länsimaissa. 1930-luvulta lähtien hänen opetuksestaan ruvettiin käyttämään nimitystä karate.

Funakoshi kysyi oppilailtaan: ”Kuinka usein luulette tarvitsevanne näitä taitoja?” Kun vastausta ei kuulunut, hän jatkoi itse: ”Korkeintaan kerran tai kahdesti elämässä.”

Väkivalta on tavattoman vakava asia. Lyönti, potku tai huitaisu voi aiheuttaa peruuttamattoman ruumiinvamman tai kuoleman. Tämän ymmärtävät vain harvat silloin, kun he ovat vihan vallassa.

Ihmisen psyykeen väkivalta vaikuttaa syvällisesti ja kauaskantoisesti. Väkivaltatilastoissa Suomi nousee monilla mittareilla ikävästi esiin.

Funakoshi toteutti ’tietään’: mitä enemmän hän harjoitteli, sitä epätodennäköisemmäksi tuli, että hän olisi joutunut tappeluun. Jokainen paneutuvasti itsepuolustus- tai taistelutaitoja tutkiva huomaa, miten mieli ja asenne muuttuvat. Siksi budon eli sotataitojen tosi harjoittaja on rauhan mies.

Minua kavahduttaa vihapuhe, joka näinä päivinä kumpuaa internetin palstoilta ja Facebookista. Solvaukset, vastapuolta halventavat arviot ja kirosanat sinkoilevat. Tästä puheesta on äärettömän lyhyt askel väkivaltaan.

1975 Paavo Haavikko antoi Hannu Taanilalle radiohaastattelun, jossa hän puhui fasismista. Taanila melkeinpä hermostui, kun Haavikko käytti käsitettä totutusta poikkeavalla tavalla.

Haavikko sanoi, että fasismia on kaikki fasistinen toiminta, tapahtuipa se minkä tahansa aatteellisten tunnusten alla. Hän kieltäytyi lausumasta syytöstään ääneen mutta vihjasi vahvasti, että tuon ajan vasemmistolaisissa aatesuuntauksissa oli fasistinen osatekijä mukana.

Vuonna 2012 perussuomalaisten kannattajia nimitetään herkästi fasisteiksi. Ja todellakin: heidän joukossaan näyttää olevan ihmisiä, joilla on oikeasti vaarallisia mielipiteitä. Lisäksi minua on ruvennut pelottamaan, että myös anti-perussuomalaisissa saattaa olla fasisteja.

Kerrataanpa vielä Haavikon määritelmä: fasismia on fasistinen toiminta. Se kieltää vastapuolelta demokraattiset oikeudet ja ihmisarvon.

Vihapuhe, solvaus ja painostaminen tuntuvat minusta aina vastenmielisiltä riippumatta siitä, kenen suusta ne tulevat. Siksi olen kehittänyt fasismitestin. Vastaa seuraaviin kysymyksiin.

1. Käytätkö perussuomalaisista puhuessasi sellaisia sanoja kuin ”vittu”, ”saatana”, ”paska” tai nimitteletkö tai pilkkaatko heitä? 2. Oletko sitä mieltä, että perussuomalaiset ovat älyllisesti sinua alempiarvoisia? 3. Olisitko valmis vetämään rasistisia mielipiteitä huutelevaa persua nokkaan?

Jos vastasit johonkin kysymykseen myöntävästi, sinussa on annos fasistia – joko vähän tai enemmän.

Pekka Haaviston myötämielinen ele perussuomalaisia kohtaan presidentinvaalikampanjan aikana antoi tärkeän esimerkin. Jokainen mediaa seuraava saattoi huomata, että myötätunto, ystävällinen puhe ja pyrkimys ymmärtää synnyttivät myös vastapuolella ymmärtämystä ja sopusointua.

Vihapuhe ja väkivalta eivät pysty korjaamaan vääryyksiä. Niillä on taipumus tuottaa lisää vääryyttä tähän maailmaan, tähän ainoaan, tähän yhteiseen.