Sanat ovat tärkeitä

Sain lahjaksi Tove Janssonin ensimmäisen novellikokoelman Lyssnerskan (alun perin vuodelta 1971). Siihen sisältyy kertomus, jonka päähenkilöt ovat kirjailija ja hänelle omistautunut fani.

En voinut väistää ajatusta, että tällaista ei enää tapahdu.

Viime viikolla julkistettiin kirjallisuuden myyntilukuja 2019. Käyrät osoittavat edelleen alaspäin.

Kirja-ala on siitä erikoinen, ettei kukaan alalla työskentelevä suostu avaamaan lukuja. Tilastot vain halutaan selittää parhain päin.

Minua esimerkiksi kiinnostaisi tietää, mitä tarkoittaa, että äänikirjoja ja e-kirjoja on ’myyty’ niin ja niin monta kappaletta. Olen joskus kuunnellut kuukausimaksullisessa palvelussa äänikirjaa puoleen väliin ja jättänyt sitten kesken. Onko tuo kuuntelukokemus myytyjen kirjojen tilastossa vai ei?

Viime vuosina myös kirjailijoiden tunteet ovat vaihdelleet jyrkässä kulmassa. Kun taannoin kuulin erään kustantamon edustajien puhuvan ”auringonlaskun alasta”, se tuntui minusta tuskalliselta.

En ole yksin kirjailijoiden joukossa, kun heikoimpana hetkenä olen ajatellut, ettei tällä ole mitään merkitystä. Antaa mennä kaikki. Täytyy keksiä jotain muuta tekemistä.

Mutta odotapas…

Kirjoitan kuitenkin valmiiksi tämän romaanin, jonka henkilöiden kanssa olen elänyt kaksi vuotta. Ja tuo hyllytetty käsikirjoitus, sehän täytyy laittaa kuntoon ja saattaa julkisuuteen. Ja sitten se pitkään suunnittelemani suurteos, sen ainakin vielä teen.

Ja novellit! Kertomuksia rakkaudesta tänä aikana, nehän minun myös piti kirjoittaa. Kyllä novellit vielä palaavat kirjallisuuden keskiöön, nehän ovat niin helppolukuisiakin.

En sittenkään anna vielä periksi.

Tove Janssonin kertomuksessa ihailija ja kirjailija lopulta tapaavat. Nuori fani sanoo: ”Sanat ovat tärkeitä.”

”Se on totta”, novellin kirjailija vastaa. ”Sanat ovat tärkeitä.”

Toivoisin, että kirjailijana voisin keskittyä kirjoittamiseen. Ettei minun tarvitsisi miettiä, miten kirjallisuudella menee ja kuinka kirjaani parhaiten myytäisiin. Suostun kyllä haastatteluihin ja vaikka seison käsilläni keskellä toria, jos siitä on hyötyä.

Mutta en halua huolehtia kirjallisuuden tulevaisuudesta. Sepustan näitä tekstejä joka tapauksessa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä. Minulle vain sillä on merkitystä. Haluan olla huoleton ja kirjoittaa, kirjoittaa.

Älä osta mitään -joulu

Se oli sanonut, että mennään Siltaseen brunssille. Onko tässä järkeä, tuumin kävellessäni viimeistä kadunväliä. Oli minulla kotonakin ruokaa. Itse olin ehdottanut sille, että olisi mukava tavata ”jossain”.

Minulla on täsmällinen sisäinen kello. Lähden sitten tapaamiseen puolta tuntia tai tuntia aiemmin, osun paikalle juuri sovitulla kellonlyömällä. Jos kiirehdin tai hidastelen, olen joka tapauksessa oikeaan aikaan perillä. Mutta jos stressaan tapaamista, tulen viisi tai kymmenen minuuttia etuajassa.

Astuin sisään, kävin pöytään odottamaan. Kun se saapui, ajattelin, onko tuo se.

Oli se. Pakokauhu iski.

Koetin havainnoida sitä ja olla samalla erityisesti katsomatta. Sen villatakki näytti nuhruiselta. Kynsilakka oli lohkeillut, maskara ripsissä paakkuuntunut.

Juteltiin. En kyllä muista mitä. Ei sanaakaan aiemmista suhteista, ei sentään.

”Miksi miehet aina katsoo mun rintoja”, se sanoi.

Huomasin, että sen villatakin napit olivat auki. Se nojautui tuolillaan eteenpäin, ja alla olevan trikoopaidan etumus pullistui.

”Enpä tosiaan tiedä”, sanoin.

Annokset saapuivat ja tarjoilija toivotti hyvää ruokahalua.

”Miten sä aiot viettää joulua?”

”En mitenkään”, sanoin. ”Mulla on ’älä osta mitään’ -joulu.”

”Ai, sä olet ironinen. Vähän vanha siihen.”

Selitin sille, että puoli vuotta aiemmin oli tullut ero. Jouluna exä oli päättänyt lentää lasten kanssa Thaimaahan kahdeksi viikoksi. Siksi olin pyhät yksin.

”Varmaan oot saanut potkutkin”, se tokaisi.

”Ei sentään. Ne tulee vasta keväällä.”

Puhelimessa sen ääni oli kuulostanut pehmeästi kehräävältä. Nyt kissa oli jonnekin kadonnut. Arvelin matalan puheäänen johtuvan alituisesta tupakoinnista.

”Sä et voi tulla mun luokse jouluna”, se sanoi.

”En kyllä ajatellutkaan.”

”Mä menen kotiin Viialaan. Me tehdään äidin kanssa laatikot, graavataan lohi ja paistetaan kinkku. Se on sille tärkeää. Illalla yhdet lämmittävää belgialaista munkkiolutta. Äidin mielestä joulu on perhejuhla. Siksi sä et voi tulla.”

Sanoin sille, että olin sen kanssa samaa mieltä. Viettäisin silti joulun mielelläni yksin. Kävelisin kotikaupunkini tyhjiä katuja, katselisin valaistuja ikkunoita ja olisin tyytyväinen siitä, että olin niiden ulkopuolella ja hengitin pakkasilmaa.

”Mikä muuten sun ammatti on?” se kysyi.

”Toimittaja.”

”Ethän sä vain kirjoita musta. Ethän sä käytä mua mihinkään.”

Sanoin sille, että se voisi olla huoletta. En missään tapauksessa käyttäisi sitä. Ajattelin, että se oli viimeinen asia, jonka halusin tehdä.