Sosiaalisen median virtaani ilmaantui video, joka esitteli perfektionistien arkisia työn tuloksia. Hevi-osaston porkkanat muodostivat säännöllisen tornin, mausteet kohosivat värikkäinä kartioina, kaapelihuoneen johdot kulkivat moitteettomassa järjestyksessä ja kierrätettävät vanhat autonrenkaat oli pinottu siten, että ne muodostivat kauniita palmikoita.
Ja niin edelleen. Esimerkkejä perfektionistien väsymättömästä aherruksesta on loputtomiin.
Ensiksi kuvat herättivät rinnassani levollista mielihyvää. Juuri näin. Aivan niin kuin pitääkin. Mikseivät kaikki voisi tehdä työtään noin huolellisesti.
Mutta seuraavaksi jokin iski paljon syvemmälle. Tuntuikin yhtäkkiä kipeältä ja ristiriitaiselta.
Kuvakavalkadi oli varmaankin koottu sillä mielellä, että perfektionistien suhteettomalle vaivannäölle voi hiukan ilkikurisesti hymyillä. Toisaalta jotkut katsojat ovat itse perfektionisteja, ja heitä näkymät miellyttävät.
Perfektionismi ei ole pelkästään huono ominaisuus, jos se tuottaa hyviä tuloksia. Olen itse joskus hieman ylpeillyt tällä piirteelläni. Rakastan yksityiskohtien hiomista.
Mutta sosiaalisessa elämässä päällimmäiseksi ehkä sittenkin asettuvat perfektionismin kielteiset piirteet. Perfektionistit voivat olla kohtuuttomia kanssaihmisiään kohtaan, ja varmaa on, että itseään he piinaavat säälimättömästi.
Muuan konsulttipalvelujaan kauppaava nettipsykologi määritteli näin: ”Perfektionismi on neuroottinen haluttomuus hyväksyä todellisuus.”
Pakko myöntää, että määritelmä osuu kohdalleen, eikä se tunnu kovin hyvältä. Mutta minkäänlaista erotusdiagnostiikkaa tuon määritelmän pohjalta ei voi johtaa.
Ajatellaanpa nykyistä sananvapautta ja miten se ilmenee. Mielipiteet talouspolitiikasta, maahanmuutosta ja tasa-arvoisesta avioliittolaista repivät kansan rivejä. Sosiaalinen media mahdollistaa kärkevien mielipiteiden välittömän julkituomisen.
Elämme loputtoman kriittisyyden aikaa ja koko kansakunnan on vallannut ”neuroottinen haluttomuus hyväksyä todellisuus”. Siinä ei ole lainkaan kysymys perfektionismista, ainoastaan myötätunnon puutteesta.
Perfektionistina olen todennut: minun ei kannata kehittää kriittisyyttä itsessäni, sillä se on jo sieluni ytimessä. Ennemminkin haluan opetella hyväksymään monenlaisia ihmisiä boheemit koheltajat mukaan lukien, haluan asettua tilanteisiin joiden lopputulosta en voi tietää, ja viime kädessä – haluan hyväksyä elämän.
Olen kysynyt itseltäni: miksi minusta on tullut perfektionisti? Tiedän jo, millä sanoilla vastaus alkaa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten pimeään paikkaan minun on uskaltauduttava.