François Truffautin tunnetun elokuvan myötä kuvaustermi ”amerikkalainen yö” on tullut yleisesti tunnetuksi. Kameran suotimen ja muiden tekniikoiden avulla yökohtauksia kuvataan päivällä. Siten päivästä voidaan tehdä yö.
Amerikasta on peräisin myös poliittisen korrektiuden käsite, joka lopulta on johtanut siihen, että on pakko olla sympaattinen kaiken aikaa (cult of being nice all the time). Jos haluat menestyä, älä esitä kriittisiä ajatuksia vaan ole myönteinen ja kiva herkeämättä. Luo itsestäsi miellyttävä vaikutelma.
Suomessa kirja-ala on vanhoillinen ja uudistumaton, ja muutosten jarruna näyttää olevan juuri nämä kaksi asiaa. Viestinnässä usein valikoidaan tosiseikkoja ja siten kerrotaan muunnettua totuutta: puhutaan päivä yöksi ja yö päiväksi. Esimerkiksi kirjamyyntien useita vuosia jatkunut syöksykierre on yritetty piilottaa positiiviselta näyttäviin tilastonäpertelyihin.
En tiedä, miksi kirjallisuudesta kirjoittavat lehtitoimittajat eivät ole valpastuneet ja osoittaneet kriittisyyttä. Varmaankin he haluavat olla myönteisiä ja kivoja, jotta on mukavampaa tehdä töitä, kun joka tapauksessa joutuu olemaan tekemisissä kustantajien ja kirjakauppiaiden kanssa.
Kirjailija Tommi Melender aprikoi teoksessaan Onnellisuudesta (2016), että mitään kirjallisuuden kulta-aikaa ei ehkä ole ollutkaan. Törmäsin sattumalta Porvoossa Helsingin Sanomien entiseen kirjallisuustoimittajaan Pekka Tarkkaan ja kysyin hänen mielipidettään asiasta. Tarkka sanoi, että kyllä 1960–luvulta 1980-luvulle oli selvästi suomalaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Kirjoilla on riittävästi yleisöä, kirjallisuutta arvostettiin ja käsiteltiin lehdistössä. Kirjastoilla on kunnon määrärahat.
Vasta 1990-luvun lopulla alkoi pudotus, joka 2000-luvun kuluessa on muuttunut romahdukseksi.
Tässä blogissa tarkoitukseni on aika ajoin peilata sitä, millaista on olla kirjailija nykypäivänä. Jos haluan olla avoin ja rehellinen, en voi aina olla nice.
Keväällä 2016 näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä kertoi haastattelussa, että keski-ikäiset naisnäyttelijät eivät saa työtä. Heistä kukaan ei halua julkisesti valittaa asiasta, jotteivät saisi ikävää leimaa, jolloin viimeisetkin harvat työmahdollisuudet menisivät.
Tiedän monia kirjailijoita, joilla on vaikeuksia saada teoksiaan kustannetuiksi. Eivätkä he halua kertoa ongelmistaan, koska vaarana on aina, että seuraavaa teosta ei sitten tulekaan.
Kirja-alan on pakko muuttua. Maailmassa, jossa autot kulkevat itsestään ja jääkaapit tilaavat ruokaa, kirjallisuus ei voi pysähtyä menneeseen. Maailmassa, jossa media on avoin kenen tahansa kirjoittaa, kirjallisuuden on määriteltävä roolinsa ja tehtävänsä uudelleen.
Ei voida olettaa, että kirjallisuus pelastuu dekkarinimikkeitä loputtomasti lisäämällä tai julkaisemalla nuorten julkkisten elämäkertoja ja värityskirjoja. Kirjallisuuden tulevaisuus on jo alkanut, ja toivoisinpa siltä paljon, paljon enemmän.