Nykyään puhutaan paljon tieteellisestä maailmankuvasta. Se on kai aika suosittu aatesuuntaus. En täysin ymmärrä, mitä se perimmältään voisi olla, koska inhimilliset merkitykset ja arvostukset – eli maailmankuva – eivät perustu tieteelliseen tutkimukseen. Ne ovat kulttuurillisia, psykologisia, sosiaalisia jne., ja ne ovat alituisessa muutoksessa.
Äskettäin suomeksi ilmestyneessä Alan Wattsin teoksessa The Book – keitä me olemme (Basam) on kiinnostavaa katsomuksellista rajankäyntiä. Hän nimittää tieteellistä maailmankuvaa ”universumin automaattiseksi malliksi”. Wattsin näkemyksissä tällainen ajatusmalli on yhtä paljon myytti kuin mikä tahansa meidän aikamme tai muiden aikojen mytologinen käsitys.
Universumin automaattinen malli esittää, että maailmankaikkeudella ei ole tietoisuutta. Tällöin ihmisen tietoisuuden ja älyn ilmaantuminen selitetään olevan suunnaton lykky keskellä universumin rajatonta typeryyttä. Maailmankaikkeus on ikään kuin saanut huikeista huikeimman lottovoiton.
Watts kuitenkin pitää mahdottomana ajatusta, että tiedottomuudesta olisi syntynyt tietoisuus. Toisaalta hänen mielestään on väärin sanoa, että maailmankaikkeudella ei ole tietoisuutta, koska ihmisellä on tietoisuus ja hän on osa universumia.
Mytologisena mallina ”alkuräjähdys” muistuttaa hyvin paljon Lähi-idän uskontojen käsitystä maailman synnystä. Tältä kannalta katsottuna tieteellinen maailmankuva vaikuttaa kovin rajoittuneelta ja kaavamaiselta. Paljon kiehtovampi ja puhuttelevampi on hindulaisen kosmologian käsitys: alkuräjähdykset toistuvat lakkaamatta ja universumi sykkii luomisen ja tuhoutumisen sykleissä.
Luetaan hyviä kirjoja ja pohditaan syvällisiä kysymyksiä.