lyriikka – Liukkonen

Olen usein ihmetellyt, mikseivät kaikki ihmiset kirjoita runoja. Mikään ei ole luonnollisempaa. Jos pyydät pientä lasta laatimaan runon, hän tekee sen ilolla ja antaumuksella.

Minä toki myös luen lyriikkaa ja saan siitä suurta nautintoa. Siirtelin äskettäin rakkaimpia runokirjoja toiseen hyllyyn ja muistin kaikkien lukukokemusten mielihyvän ja oivallusten sykähdykset sitä mukaa kuin asettelin niteitä tekijänmukaisesti paikoilleen.

Kun näin Jim Jarmuschin elokuvan Paterson, tunne palasi entistäkin voimakkaampana: mikseivät kaikki kirjoita runoja! Rakastin elokuvan jokaista hetkeä, elin mukana sen tapahtumat ja halusin katsoa sen seuraavana päivänä toistamiseen. Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen samanlaisina toistuvista päivistään ja arkisista kohtaamisista.

Ehkä pari repliikkiä olisin jättänyt pois. Elokuvan loppupuolella höpsö japanilainen istuutuu puistossa päähenkilön viereen ja kysyy: oletkohan ehkä runoja kirjoittava bussikuski, sellainen joka sopisi hyvin William Carlos Williamsin runoon. Tarpeetonta alleviivausta.

Tunnen runoja kirjoittavan nunnan, muurarin ja varastomiehen sekä monia muita. Enkä ihmettelisi, jos tapaisin runoilevan toimitusjohtajan, kampaajan tai vakuutusvirkailijan.

Itkin elokuvan aikana kaksi kertaa. Kun Paterson aamiaisen nautittuaan matkalla bussivarikolle ryhtyy mielessään kirjoittamaan runoa sinikärkisistä tulitikuista, en voinut estää pintaan nousevia tunteitani. We have plenty of matches in our house…

Minuun vyöryi sama tunne kuin silloin, kun runo alkaa syntyä – se tulee aina tuntemattomasta ulottuvuudesta. Jokapäiväisen elämän ja arkisen ympäristön jokin yksityiskohta näyttäytyy erityisen tarkasti, uutena, ihmeellisenä, ja koko maailma muuttuu toiseksi.

Itkin myös siinä kohtauksessa, kun bussikuski tapaa sattumalta nuoren tytön. Noin 12-vuotias tyttö kertoo olevansa runoilija ja lukee muistikirjastaan runonsa Water Falls. (Jos haluat, voit katsoa kohtauksen tästä linkistä.) Elokuvan runot on pääosin kirjoittanut runoilija Ron Padgett, mutta Water Falls on Jarmuschin itsensä käsialaa.

Toivoisin, että runoilija-sanasta voitaisiin riisua kaikki hohdokkuus ja tärkeily. Runoilijaksi alkaminen on luonnollista ja helppoa: tarvitset vain muistikirjan ja kynän.

Runoilija säilyttää sisimmässään lapsen kaltaisen ihmettelyn. Hän tutkii maailmaa olemalla avoin havainnoille ja kokemuksille. Runon kirjoittamisen hetkellä hän tavoittaa täydellisen läsnäolon: kosketuksen samanaikaisesti omaan itseensä ja siihen todellisuuteen jossa hän elää. Ja ennen kaikkea hän tavoittaa sen kauneuden, joka on koko ajan hänen ulottuvillaan.

Miksi et ryhtyisi runoilijaksi?

Kansanrunoudentutkija Martti Haavio eli runoilija P. Mustapää oli sitä mieltä, että laulu edustaa runouden korkeinta astetta.

Olen harrastanut monenlaista runoutta. Minua viehättää imagismin kuvallinen selväpiirteisyys. Minut tempaa mukaansa kaikkinainen dadaismi ja sanoilla leikittely. Syvennyn mielelläni filosofisten runojen äärellä.

Mutta viime kädessä olen samaa mieltä kuin Haavio. Laulu tuntuu runouden muodoista ylivertaiselta, joko sävellettynä tai pelkästään sanoiksi kirjoitettuna.

Danny Boy on irlantilaisten ja amerikanirlantilaisten tunnussävelmä. Muuan nimimerkki totesi eräällä keskustelupalstalla, että hänelle tämä laulu merkitsi lähinnä muzakia eli musiikkitapettia, kunnes hän kuuli Johnny Cashin tulkinnan American-levytysten sarjassa (2002).

Minulle kävi samalla tavoin. Kuuntelin vesissä silmin.

Cash on esittänyt laulua aiemminkin. Vuonna 1970 hän veti sen duettona Jimmie Rodgersin kanssa television Johnny Cash Show’ssa. Välispiikissään hän totesi, että sanat the pipes, the pipes are calling ovat jälleen totta ja viittasi meneillään olevaan Vietnamin sotaan.

Danny Boy ei ole sävellyksenä erityisen irlantilainen vaan tyyliltään edustaa lähinnä 1800-luvun populäärimusiikkia, vaikka säveltäjää ei tunneta. Sanat on laatinut Frederic Weatherly, englantilainen lakimies joka sivutyönään tekstitti tuhansia lauluja.

Jos Weatherly olikin aikansa Krisse Johansson tai Junnu Vainio, hänen Danny Boynsa soi minun korvissani runoutena. Tämän toi esille Cashin karu tulkinta.

Kysytäänpä keneltä tahansa englantia äidinkielenään puhuvalta, mitä laulu tahtoo sanoa, kuka on laulun puhujaminä tai kuka on ”Danny Boy”, saadaan hyvin kirjava valikoima vastauksia. Taitavana sanoittajana Weatherley on ymmärtänyt, millä tavoin tällaiset tehot rakennetaan.

Hän käyttää runon kokonaisuuden sommittelussa tekniikkaa, jolle voisin antaa nimityksen avoimeksi jättäminen. Eri tulkinnoissa Dannya puhutteleva henkilö on nähty tyttöystävänä, äitinä, isänä, isoisänä jne. Kun tekstin laatija jättää avoimeksi aivan perustavimmat asiat, hän antaa lukijoiden ja kuulijoiden sijoittaa omat tulkintansa ja omat tunteensa runolliseen kehykseen.

Mitä sitten laulusta voi yksiselitteisesti todeta? Ei paljon. Nuori Danny on lähdössä pois kotiseudultaan, ehkä sotaan, ehkä siirtolaiseksi, ehkä jonnekin muualle. Häntä jää odottamaan joku, joka toivoo Dannyn tulevan viimeistään haudalleen tervehtimään häntä.

Runoudessa tärkeitä ovat rivin välit. Laulussa roikkuu pakahduttavana aavistus, että Danny ei ehkä palaakaan. Haudalle sijoitetut loppukuvat vihjaavat käänteisestä mahdollisuudesta: entä jos Danny onkin se, joka menehtyy.

American Recordings -sarjassa Cash laulaa paljon kuolemasta. Hän katsoo säikkymättä sitä rajaa, jossa ihmisyys punnitaan.