Avainsana: Luumukylä

Sanat, hiljaisuus, sanat – osa I

Olen persoonallisuudeltani herkkä ja introvertti ja monia elämän koettelemuksia olen etukäteen pelännyt. Olen ollut lähes varma, että romahdan, etten kestä ja että epäonnistun. Vain vaivoin olen pystynyt haasteet kohtaamaan.

Vaikeuksien keskellä ja niiden ohi mentyä olen huomannut, että olenkin selviytynyt. Oikeastaan aika hyvin. Olen löytänyt itsestäni sisäistä voimaa yli kaikkien odotusten. Ja kun tilanne on seestynyt, olen miettinyt, mistä olen taas löytänyt tuon lujuuden.

Vastaus on lyhyt: minulla on sisimmässäni hiljaisuus.

*

Amerikkalainen säveltäjä John Cage on sanonut haastattelussa: ”Nykyaika on niin meluisa, ettei meidän pitäisi etsiä mielenrauhaa vain hiljaisuudesta. Meidän tulisi löytää mielenrauha myös metelissä.”

Näin on minunkin mielestäni.

Maailman hälinässä voi helposti käydä niin, että menetän yhteyden sisäiseen hiljaisuuteeni. Jokapäiväisessä arjessa on niin paljon hoppua, että mielen ydintä ei enää tunne. Tai jokin tehtävä tuntuu niin tärkeältä, että sitä kohden on pyrittävä loputtomalla tarmolla.

Ja silloin hiljaisuus unohtuu.

Mutta jos vain pystyn pysymään tiedostavana ja rauhallisena, kuulen alituisesti sisimmän hiljaisuuteni. Kuulen sen, vaikka ympärillä olisi kiivas hyörinä ja hälinä. Palaan hiljaisuuteeni, olen aloillani, katselen rauhassa ympärilleni ja annan otsani silottua.

Jokaisessa ylitseni vyöryvässä äänessä on mukana hiljaisuus, joka saapuu, jos sitä malttaa odottaa.

*

Matkustan junassa ja linja-autossa mieluiten siten, etten järjestä itselleni mitään ajankulua. En varaa lehtiä tai kirjoja, en kuuntele musiikkia tai podcasteja. En tee töitä, vaikka monet kirjailijat ja toimittajat käyttävät tällaisen joutoajan hyödykseen.

Istun yksin hiljaa. Seuraan ikkunan takana vaihtuvia maisemia. Katselen ajoneuvoon nousevia ja kyydistä laskeutuvia matkustajia. Eläydyn linja-auto- tai rautatieasemalla näkemääni draamaan: kaikki ne kohtaamiset ja erot. Halaukset, kättelyt, katseet. Sanat, jotka lausutaan ja joita en kuule.

Istun hiljaa.

Jokainen hetki, jokainen paikka jonka ohitan tuntuu liian arvokkaalta, että uppoutuisin johonkin muuhun todellisuuteen. Matkustaminen merkitsee sitä, että aika ja paikka kulkevat minun hiljaisuuteni lävitse.

Ne jättävät jäljen hiljaisuuteen.

*

Olen hyvä kuuntelija. Nuorena, kun tunsin itseni ujoksi, luulin olevani puutteellinen sikäli, etten uskaltanut lähestyä ihmisiä. En ymmärtänyt, että minulla on sisimmässäni hiljaisuus.

Iän myötä olen oppinut olemaan hiljaisuudessa enkä pelkää ihmisten kohtaamista – sanattomasti tai sanojen kera. Samalla olen huomannut, miten helppoa on kuunnella muita kun tekee sen hiljaisuudesta käsin.

Todellinen vuorovaikutus ihmisten välillä jää toteutumatta, ellei kuunnella. Ja kuunteleminen ei onnistu, ellei löydä sisimmästään hiljaisuutta.

Joissakin ihmissuhteissa olen joutunut kärsimään, kun toinen ei ole huomannut lopettaa puhumista ja olla hiljaa. Olen kuunnellut ja kuunnellut, ja kuuntelemisen malja sisälläni on täyttynyt ja valunut ylitse.

Kun olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa, haluankin sanoa jotain. Haluan keskeyttää. Haluan puhua ja hymyillä, hakea katseella vuorovaikutusta.

Ja silloin ehkä tuo toinenkin löytää hiljaisuutensa. Katseemme kohtaavat.

*

Hiljaisuus tekee äänet kuuluviksi. Ei voimakkuuden lisääminen.

Jos istun ja meditoin, kuulen hengitykseni ja talon rakenteiden rasahdukset. Jos kävelen metsässä, kuulen syksyn tuulen kuusikon latvustossa tai talvella lumen putoamisen oksalta.

Ja tähän liittyy myös paradoksi: äänet tekevät hiljaisuuden kuuluvaksi.

Vuonna 2011 vietin joulun Luumukylässä Etelä-Ranskassa. Se on vietnaminbuddhalainen meditaatiokeskus, jossa maallikot voivat munkkien kanssa osallistua harjoituksiin ja vetäytyä jopa kolmeksi kuukaudeksi perinteiselle talviretriitille.

Vietnamissa perinteellä on vuoden kiertoon liittyvä merkitys. Sadekauden aikana on luontevaa vetäytyä arkisista toimista, koska monet käytännön tehtävät tulevat mahdottomiksi. Sadekausi rajoittaa liikkumista, ja silloin on parasta asettua aloilleen.

Luumukylässä istuin paljon hiljaisuudessa. Kaikki muutkin istuivat vieressäni hiljaa, viisikymmentä munkkia ja maallikkoa samassa salissa.

Kun kello illalla soi meditaatioon, lakkasimme puhumasta. Sen jälkeen jatkui iltahiljaisuus. Aamulla varhain ei puhuttu mitään matkalla aamumeditaatioon. Aamiaiselle ryhdyttiin hiljaisuuden vallitessa. Syötiin äänettömästi puuroa ja juotiin teetä.

Vasta aamiaisen lopulla kello soi merkiksi siitä, että oli mahdollisuus jutella. Vilkas sorina täytti ruokasalin. Oli aivan samantekevää, istuiko vastapäätäni englantilainen Charles, ranskalainen Frédéric tai amerikkalainen William, minulla oli hänelle tähdellistä asiaa. Minulla oli mielessäni jotain, jonka olin juuri tajunnut, ja halusin kertoa sen heti.

Oivallus oli syntynyt hiljaisuudessa.

*

Essee on julkaistu alun perin yksiosaisena Kirjailija-lehdessä 4/2016.

 

Hetken kokemus: mindfulness ja flow

Olin syyskuun alussa mindfulness-kurssilla. Tiesin etukäteen, mitä tuollainen kurssi pitää sisällään, mutta menin mukaan osallistuakseni, jakaakseni yhteisen kokemuksen.

Mindfulness on yhä enemmän esillä. Siitä haetaan apua työssä jaksamiseen ja psyykkisiin ongelmiin. Sen toivotaan tuovan elämänlaatuun parannusta.

Käytännössä mindfulness merkitsee meditaatiota ja meditaation kaltaisia tekniikoita, rentoutumista ja oman fyysis-psyykkisen kokonaisuuden parempaa tiedostamista. Normaalisti tässä edetään yksinkertaisin, konkreettisin harjoituksin. Minä puhun itselleni usein pelkästään istumisesta (zazen).

Mindfulness-sana ja tietoisuustekniikat ovat levinneet paljolti yhdysvaltalaisen lääketieteen professorin Jon Kabat-Zinnin ansiosta. Hän puolestaan on saanut perusopetuksensa vietnaminbuddhalaiselta munkilta Thich Nhat Hanhilta.

Olen kuullut anekdootin, jonka mukaan mindfulness-sana lähti lentoon sattumalta. Thich Nhat Hanh itse käytti kirjansa käsikirjoituksessa sanaa concentration (keskittyminen), kunnes hänen kustannustoimittajansa kysyi, sopisiko mindfulness kuvaamaan tätä henkistä tilaa, jota paalin kielellä kutsutaan sanalla sati.

Länsimaisesti suuntautuneet psykologit ovat pohdiskelleet, miten suhtautuvat toisiinsa psyykkiset tilat mindfulness ja flow. Molemmille on ominaista huomion voimakas kiinnittyminen nykyhetkeen.

Joidenkin mielestä mindfulness ja flow ovat jokseenkin sama asia, toisten mielestä niissä on paljon yhtäläisyyttä, ja kolmansien mukaan ne ovat toisilleen täysin vastakkaisia. On joskus haluttu selittää mindfulnessin eroavan flowsta sikäli, että siinä on tekevän minän lisäksi tarkkaileva minä – tietoisuus on ikään kuin jakautunut kahteen. Flow-kokemuksen imussa sitä vastoin saattaa hävitä tietoisuus paitsi ympäristöstä myös itsestä.

Kun olin Etelä-Ranskassa sijaitsevassa Luumukylän meditaatiokeskuksessa, Thich Nhat Hanh sanoi: ”I never miss a step.” Hän tarkoitti, että kävellessään hänen tietoisuutensa ei hajaannu edes yhden askeleen ajaksi. Kun tarkkailin hänen liikkumistaan, puhumistaan ja elehtimistään, saatoin hyvin uskoa tämän.

Mutta hänen kirjoissaan tai luennoissaan ei esitetä, että toimiva ja tarkkaileva minä olisivat erillisiä. Buddhalaisen käsityksen mukaan mieli on yksi ja jakamaton. Tietoisuus täyttää hetken, ja siinä on kaikki.

Luulisi, että näin yksinkertainen opetus olisi helppo tavoittaa. Onkin päinvastoin: hajottavien ja puoleensa vetävien virikkeiden vuoksi nykyihmisen on lähes mahdotonta pysyä eheästi omassa itsessään.

Mutta tiedostaminen on myös ihmismielen luonnollinen tila. Sen voi tavoittaa toiminnallisen asenteen kautta. Kun istut, istu. Kun syöt, syö. Kun juot teetä, juo teetä. Kun haravoit pihaa, haravoi pihaa.

Ja kun flow tempaa sinut mukaasi, ole siinä virtauksessa.

 

Työnteko ja onnellisuus

Työnteko voisi olla ihmisille hyvinvoinnin ja onnellisuuden lähde. Meidän yhteiskunnassamme se toteutuu liian harvoille.

Työtätekevät joutuvat kärsimään kiirettä, stressiä ja esimiesten hiostusta. Työehtojen huononnukset ja epätyypilliset työsuhteet ovat saaneet työntekijät nöyriksi.

Kun yt-neuvottelut alkavat, kärsimyksen intensiteetti lisääntyy. Ahkera puurtaja miettii, saanko pitää työni vai joudunko ulos. Levottomuus ja ahdistus repivät sielua.

Irtisanominen ja työttömyys aiheuttavat sitten uudenlaisen kärsimyksen. Ihminen, joka on vapautunut painostavan työnsä ikeestä, tuntee tuskaa ja epäonnistumisen häpeää.

Olin joulukuussa Luumukylässä, vietnaminbuddhalaisessa luostarissa, joka sijaitsee Dordognen maakunnassa Lounais-Ranskassa. Siellä päivittäiseen ohjelmaan kuuluu työmeditaatio, joka käytännössä tarkoittaa luostarin hyväksi tehtävää talkootyötä.

Indonesialainen munkki Tang oli vastuussa luostarin majoituspalveluista. Hän pyysi vapaaehtoisia auttamaan liinavaatteiden viikkaamisessa ja järjestelemisessä.

Tarmokkaimmat aikoivat tarttua välittömästi toimeen, mutta Tang kehotti heitä malttamaan vielä hetken. Hän sanoi, että hänen pitää ensiksi kertoa jotain työn tekemisen periaatteista.

Istuimme piiriin. Esittäydyimme, koska kaikki eivät vielä tunteneet toisiaan. Sen jälkeen Tang selitti:

Meillä ei ole mitään erityistä tehtävää, joka meidän pitäisi saada valmiiksi. Työskentelemme aikamme ja katsomme mitä siitä tulee.

Tärkeintä tässä työssä on se, että teemme sitä yhdessä ja että meillä on hyvä mieli työtä tehdessämme. Jos sinulle tulee sellainen tunne, että työ on liian raskasta tai että se stressaa sinua tai ettet vain jostain syystä halua tehdä sitä, lopeta heti. Hae vaikka kupillinen teetä ja istuskele. Jatka työntekoa vasta sitten, kun se tuntuu sinusta hyvältä.

Tangin evästys kuulosti minusta yksinkertaiselta ja syvälliseltä työn filosofialta. Tällä tavoin haluan työskennellä aina.

Meikäläisessä työkulttuurissa onnellisen työnteon filosofia ei menisi läpi. Tulosvastuu velvoittaa ja yritysten pitää olla tuottavia.

Mutta entä jos sittenkin?

Jospa jonkin pienen tai keskisuuren yrityksen johtaja kutsuisi väkensä koolle ja sanoisi: ”Tärkeintä meidän firmassamme on se, että teemme työtä yhdessä ja että kaikki ovat onnellisia työtä tehdessään. Jos työ on liian raskasta tai stressaavaa, ota tauko itsellesi. Jatka työntekoa vasta sitten, kun se tuntuu sinusta hyvältä.”

On totuttu sellaiseen ajatteluun, että tuottavuuden vuoksi työntekijöistä pitää puristaa kaikki irti. Heidän jaksamisellaan on kuitenkin rajansa, ja jos ei taukoja ole pidetty, sairaslomat ja työuupumus aiheuttavat ehkä pitkiäkin keskeytyksiä. Minulla on sellainen aavistus, että Tangin menetelmä saattaisi viime kädessä olla jopa tuottavampi.

Onko jo tullut valinnan aika: teetkö työtä onnellisuuden vai kärsimyksen kautta? Minä olen tehnyt päätökseni.

 

Luumukylään

Matka on iso metafora ja elämän tihentymä. Tälle matkalle olen laittautunut jo pitkään.

Tarkoitukseni on lähteä Etelä-Ranskaan Luumukylään (Plum Village) ja olla siellä joulunajan ylitse. Olen pari viikkoa retriitillä, jossa noustaan aikaisin, istutaan, kävellään, tehdään pieniä askareita, kuunnellaan ja istutaan. Tavoitteena on tiedostaminen ja läsnäolo hetkessä.

Luumukylä on vietnaminbuddhalainen meditaatiokeskus, jonka on perustanut vuonna 1982 zen-munkki Thich Nhat Hanh. Hän on kansainvälisesti tunnettu opettaja, joka julkaisee kirjoja, pitää retriittejä ja kiertää maailmaa puhumassa.

Thich Nhat Hanh on syntynyt 1926, ryhtynyt munkiksi 16-vuotiaana ja elänyt vaiheikkaan elämän Vietnamin raskaina vuosina. Hän olisi luultavasti saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1967, mutta Martin Luther King ehätti ehdottamaan häntä palkinnon saajaksi, mikä ei komitealle sopinut. Tuona vuonna rauhanpalkinto jäi jakamatta.

Thich Nhat Hanh veti puolueetonta buddhalaista delegaatiota Pohjois-Vietnamin ja Yhdysvaltain välisissä Pariisin rauhanneuvotteluissa 1972–73. Myöhemmin hän työskenteli tarmokkaasti Vietnamin venepakolaisten auttamiseksi.

Thich Nhat Hanh on puhunut toistuvasti myötätunnosta kaikkia ihmisiä kohtaan, minkä vuoksi hän ei halua valita puolta. Samasta syystä Vietnamin sodan aikana buddhalaisia munkkeja tapettiin niin kommunistien kuin antikommunistien toimesta.

Minulle tällä matkalla on kolme tarkoitusta: paeta pinnallista suomalaista joulunviettoa, hiljentyä omaan mieleeni ja kohdata yksi viime vuosisadan merkittävimmistä rauhantekijöistä. Uskon vakaasti, että maailma muuttuu sitä paremmaksi paikaksi, mitä enemmän Thich Nhat Hanhilla on kuulijoita.

Hänen sanomaansa on mahdotonta ymmärtää, ellei pysähdy sitä kuuntelemaan. Luulisi, että olisi pieni asia vastaanottaa yksinkertainen ajatus läsnäolosta ja myötätunnosta, mutta useimmat ihmiset eivät siihen kykene. Näin ainakin minusta näyttää, kun katson nykyistä maailmanmenoa.

En tiedä mikä minua odottaa. Siitä juuri matkustamisessa on kysymys.