Kirjailija sosiaalisessa mediassa

Erään projektin loppuraportti

Vuonna 2010 olin turhautunut. Päivätyö ei enää tarjonnut niitä haasteita, joita olin siltä odottanut. Halusin jäädä vapaaksi kirjailijaksi.

Olin myös kirjailijansatooni tyytymätön: laiho kasvoi kitsaasti riippumatta siitä mitä sarkaan kylvin. Ajattelin silti turhaksi jäädä valittelemaan, ettei kustantajani tee mitään kirjojeni eteen. Mietin, miten itse voisin asiaa auttaa.

Lehdistössä puhuttiin tuolloin entistä kiivaammin kirjailijoiden brändäämisestä. Heidän tuli astua esiin, kertoa elämästään ja kirjoistaan, rakentaa itsestään brändi.

No hyvä, myönsin itselleni. Kirjailijanprofiilini oli aivan liian näkymätön. Sitä korjatakseni päätin lähteä täysillä sosiaaliseen mediaan.

Minulla oli romaanin kirjoittaminen loppusuoralla. Päättelin, että teoksen julkisuudelle olisi hyötyä kirjailijanprofiilin nostamisesta.

Avasin Facebook-tilin ja aloin rakentaa verkostoa. Käynnistin blogin, jossa esitin iskevästi ajatuksiani yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta. Ryhdyin myös twiittamaan, liityin LinkedIn-palveluun, ja jaoin ajatuksiani auliisti, minne vain onnistuin niitä työntämään.

Sosiaalisessa mediassa pitää toki olla sisäistä ilmaisuntarvetta. Sitä minulle oli kertynyt runsaasti, mutta koko ajan mielessäni oli tämä hanke: kuinka nostaa itseäni paremmin näkyviin.

Kolmen vuoden projekti on vaatinut minulta paljon päättäväisyyttä, koska olen ollut siitä yksin vastuussa. En ole juoninut sitä minkään markkinointiorganisaation tai mainostoimiston kanssa.

Tällaiseen kustantajat kirjailijoita mielellään rohkaisevat, koska rahaa ei tarvitse käyttää. Todettakoon kuitenkin, ettei kukaan ole minua tähän suoranaisesti usuttanut vaan itse olen tahtonut.

Työ on tehty. Blogin suosituimmat artikkelit ovat käsitelleet seksuaalisuutta, alkoholia ja kirja-alan muutoskipuja.

Viime syksynä ilmestynyt romaanini Vihreän lohikäärmeen kylä oli luullakseni taiteellinen onnistuminen, koska olen saanut siitä ainoastaan kiittäviä arvioita. Muilta osin projektin tulokset ovat jääneet vähäisiksi.

Voin toki ajatella, että kirjamyynnin huolestuttava käänne vuonna 2013 yhä huonompaan suuntaan on vaikuttanut romaanin vaatimattomaan menekkiin. Mutta vaihtuvia ulkoisia tekijöitä on aina niin paljon, että niiden vaikutuksia on mahdotonta osoittaa.

Olenko nyt siis kirjailijana tuotemerkki? En, koska nimelleni ei ole vieläkään karttunut kaupallista arvoa. Vähälevikkisen kirjailijan brändi on oksymoron: ristiriitainen ilmaus, asia jota ei ole olemassa.

 

Sosiaalinen media ja sisällöt

Olen vuoden ajan hakeutunut tietoisesti sosiaalisen median pariin. Ajoittain innostukseni lopahtaa, mutta sitten taas terästän mieleni ja haluan olla siellä läsnä. Kaikkialla, koko ajan, kaikkien kanssa.

Pidän blogia, olen Facebookissa, olen luonut LinkedIn-profiilin, tweettaan ja koetan pysyä tapahtumissa mukana. Sillä hetkellä, kun kriittinen massa käyttäjiä siirtyy Google+:aan tai Diasporaan, minä olen jo siellä.

Olen tavattoman utelias uuden teknologian tarjoamista mahdollisuuksista. Jostain syystä silti kosketukseni sosiaaliseen mediaan on vähemmän intensiivinen kuin perinteisiin välineisiin. Kirjan lukeminen, elokuvan katsominen ja jopa päivittäisten talous- ja kulttuuriuutisten seuraaminen imee paljon voimakkaammin mukaansa.

Huomaan kyllä, mistä minulla kiikastaa. Olen odottanut sosiaaliselta medialta erityisiä sisältöjä. Olen käsittänyt erilaiset sosiaalisen median palvelut uusina ilmaisumuotoina tai viestintävälineinä, ja aika usein olen pettynyt, vaikka iloisiakin yllätyksiä sattuu kohdalle.

Joku paremmin ”digitaalisen eran” hermolla oleva voisi huomauttaa minulle: sosiaalisessa mediassa on ensisijaisesti kysymys sisältöjen suodattamisesta, jakamisesta, linkittämisestä jne. Sisällöt saatetaan toki luoda siellä, mutta yhtä hyvin ne voivat olla lähtöisin jostain muualta. Tärkeintä on viestivä verkosto, joka suodattaa sinulle niitä asioita, joista olet kiinnostunut.

Niinpä. Tämä on minusta tällä hetkellä suurin sosiaalisen median puute.

Joku nimeää itsensä Twitterissä sosiaalisen median edelläkävijäksi, jotta saisi paljon seuraajia mikroblogimerkinnöilleen, mutta kykenee lähinnä tuottamaan linkkejä artikkeleihin, joissa kerrotaan, miksi some on niin hieno juttu. Tämä suuri ajattelija on todellisuudessa ehkä töyhtötukkainen datanomi tai slipoveriin pukeutuva insinöörikoodaaja, joka ei ole tottunut ilmaisemaan itseään sanallisesti tai kuvallisesti tai muutenkaan.

Tosiasiassa se hieno juttu antaa vielä odottaa itseään.

Sosiaalinen media suodattaa ja jakelee niin paljon informaatiota, että siihen on vaikea luoda aidosti kiinnostunutta suhdetta. Aika ei kerta kaikkiaan riitä, kun pitää elää ja rakastaa, huolehtia lapset kouluun ja koira ulos, vaalia fyysistä ja henkistä vireyttä hyvillä harrastuksilla.

Liian arkipäiväiset merkinnät eivät minusta ole suuri ongelma. Niitä lueskelee tai silmäilee nopeasti läpi. Facebookin antoisinta sisältöä ovat ne henkevät ja leikkisät yksilöt, jotka saavat arkensa näyttämään huvittavalta ja eletyltä. Kuvat tutuista ihmisistä ovat kivoja mutta joskus vaikuttavat liian yksityisiltä. Lempikappaleiden musiikkivideoita tyrkytetään aivan liikaa, samoin kuin tavallisten tiedotusvälineiden uutislinkkejä.

Olisiko lopulta niin, että useimmat sosiaalisen median käyttäjät eivät halua laittaa jakoon mitään tärkeää. Pelko yksityisyyden ja tekijänoikeuksien menettämisestä estää spontaanin jakamisen.

Runoilijat eivät tweettaa runoja. Elokuvaohjaajat eivät laita YouTubeen videopätkiä. Alan parhaat juorut kerrotaan edelleen muualla kuin Facebookissa.

Minä odotan, koska esitellään sosiaalinen media 2.0. Meneekö siihen vuosia vai vielä pitempään? SoMe 2.0 tarkoittaa välinettä, joka käsittää sekä verkoston että merkityksellisen sisällön.

Sen aika koittaa silloin, kun käyttäjät uskaltavat ja haluavat jakaa niitä sisältöjä, jotka ovat heille tärkeitä. Sen aika koittaa silloin, kun palveluita käytetään luovasti ja innovatiivisesti. Sen aika koittaa silloin, kun sosiaalisessa mediassa käytettyä aikaa ei tarvitse puolustella muille.

Lähes rajattomat mahdollisuudet ovat jo olemassa.