Kohtasin Mirkka Rekolan runot ensimmäistä kertaa 25 vuotta sitten. Kokemus oli järisyttävä, ja minulle tuli tunne: tämä tuotanto minun on heti luettava kokonaan lävitse.
Rekola oli kirjoittanut siihen mennessä kymmenkunta runoteosta ja kolme aforistista kokoelmaa. Pysähdyin niiden pariin viikoiksi, ehkä pariksi kuukaudeksi sillä erää.
Järistys ei ole vieläkään ohitse.
Mirkka Rekolan tuotanto sysäsi minut kahdelle matkalle: runon tielle ja zenin tielle. En varmasti ole ainoa, josta on tullut runoilija Mirkka Rekolan ansiosta, mutta hänen avullaan opin myös ymmärtämään runoutta.
Rekolan sanat ilmentävät paradoksaalista, välitöntä maailmassa olemisen kokemusta. Hänen tuotantonsa ytimessä on muuan paradoksi, johon tietääkseni kukaan ei ole vielä kiinnittänyt huomiota. Havainnollistan sitä esimerkillä.
Ajatellaan, että iloinen puolikirjallinen seurue kokoontuu HSS:n laiturilla Merisatamassa noustakseen veneeseen. Joku myöhässä tuleva tunkee laiturille ja kysyy: missä on minun paikkani?
Mirkka Rekola sanoo: ”Missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen.”
Seurueessa mukana oleva sensei ottaa tulijaa niskasta kiinni ja paiskaa hänet laiturilta mereen.
Zen-opettajilla on taipumus vastata maailman kysymyksiin välittömällä havainnolla tai siekailemattomalla toiminnalla. Paradoksit ratkaistaan astumalla kielen ulkopuolelle.
Myös Mirkka Rekolalle zeninkaltainen kokemus on tärkeä, mutta hän rakastaa kieltä ja ajattelua (Descartes) niin paljon, ettei hän halua luopua niistä. Siksi hän pitää viimeiseen asti kielestä kiinni ja ratkaisee maailman kysymykset sanoilla.
Rekola näyttää, että kielijärjestelmämme vuotaa. Vaikka se on rakentunut vastakohtaisuuksille ja vaikka merkitykset syntyvät oppositioista, kieli on aivan täynnä kohtia, paikkoja, joissa järjestelmä murtuu.
Juuri näissä vuoto- ja murtumakohdissa paljastuu todellisuus.
Soitin Mirkka Rekolalle, ja hän puhui humanismin kriisistä ja uuden humanismin toiveestaan. Hän sanoi uskovansa, että kaiken kaupallisuuden ja pinnallisuuden takaa nousee uusi polvi ja nostaa humanismin arvoonsa.
Kuulen Mirkka Rekolan valppaassa äänessä usein terävää sarkasmia. Mutta vielä useammin siinä on lämpöä ja kohtaamista.