Stupid Universe

Nykyään puhutaan paljon tieteellisestä maailmankuvasta. Se on kai aika suosittu aatesuuntaus. En täysin ymmärrä, mitä se perimmältään voisi olla, koska inhimilliset merkitykset ja arvostukset – eli maailmankuva – eivät perustu tieteelliseen tutkimukseen. Ne ovat kulttuurillisia, psykologisia, sosiaalisia jne., ja ne ovat alituisessa muutoksessa.

Äskettäin suomeksi ilmestyneessä Alan Wattsin teoksessa The Book – keitä me olemme (Basam) on kiinnostavaa katsomuksellista rajankäyntiä. Hän nimittää tieteellistä maailmankuvaa ”universumin automaattiseksi malliksi”. Wattsin näkemyksissä tällainen ajatusmalli on yhtä paljon myytti kuin mikä tahansa meidän aikamme tai muiden aikojen mytologinen käsitys.

Universumin automaattinen malli esittää, että maailmankaikkeudella ei ole tietoisuutta. Tällöin ihmisen tietoisuuden ja älyn ilmaantuminen selitetään olevan suunnaton lykky keskellä universumin rajatonta typeryyttä. Maailmankaikkeus on ikään kuin saanut huikeista huikeimman lottovoiton.

Watts kuitenkin pitää mahdottomana ajatusta, että tiedottomuudesta olisi syntynyt tietoisuus. Toisaalta hänen mielestään on väärin sanoa, että maailmankaikkeudella ei ole tietoisuutta, koska ihmisellä on tietoisuus ja hän on osa universumia.

Mytologisena mallina ”alkuräjähdys” muistuttaa hyvin paljon Lähi-idän uskontojen käsitystä maailman synnystä. Tältä kannalta katsottuna tieteellinen maailmankuva vaikuttaa kovin rajoittuneelta ja kaavamaiselta. Paljon kiehtovampi ja puhuttelevampi on hindulaisen kosmologian käsitys: alkuräjähdykset toistuvat lakkaamatta ja universumi sykkii luomisen ja tuhoutumisen sykleissä.

Luetaan hyviä kirjoja ja pohditaan syvällisiä kysymyksiä.

 

Henkisen ulottuvuudet

Minulla on tapana käydä aika ajoin Valamon luostarissa Heinävedellä rauhoittumassa. En ole ortodoksi ehkä näe ortodoksisuutta romanttisen udun lävitse, mutta minua viehättää paikan alkuperäinen tarkoitus: hiljentyminen, sisäisten ulottuvuuksien tutkiminen.

Henkinen maailma on valtavan lavea, sehän sisältää kaiken. Universumia ei ole olemassa, ellemme me ole sitä havaitsemassa. Toisaalta olen samaa mieltä kuin Joel Lehtonen, joka Roomassa kirjoittaa jesuiittakoulua käyvästä ystävästään: ”Se on niin ilettävää ivaa tuo jumalisuus.”

Ulkokohtainen hengellinen elämä herjaa ihmistä. Kaikkien uskontojen harjoittamisessa on helppo nähdä piirteitä, joissa ihmisyydelle tehdään väkivaltaa.

Kosmologian professorin Kari Enqvistin kirjoitukset ovat kiehtoneet minua pitkään. Yleistajuisissa teoksissaan hän on tuonut maallikkojen ulottuville fysiikan ja kosmologian näköaloja ja lisännyt siten maailman ymmärtämystä. Samalla hän on tehnyt ideologista käännytystyötä puhumalla tieteellisen, tiukasti materialistisen maailmankuvan puolesta.

Teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009) hän on löytänyt jotain henkilökohtaisesti uutta. Hän pohdiskelee, onko hänelle materiaalisen todellisuuden lisäksi olemassa muutakin. Vastaus: muistot vanhemmista, kiitollisuus heitä kohtaan.

Näin syntyy uskonto. Kun ihminen alkaa puhua edesmenneille esi-isille, hän siirtyy siihen henkiseen todellisuuteen, jota usein uskonnoksi nimitetään.

Myös materialismi on uskomusjärjestelmä. Leena Krohn on kirjoittanut jossain, että hän uskoo neliulotteiseen aika-avaruuteen. En ymmärrä, miksi siihen pitäisi uskoa tai olla uskomatta. Se on malli, joka joskus vastaa kokemustamme todellisuudesta, joskus taas ei.

Olen käsittääkseni tehnyt Valamossa ’syntiä’. Olen vastoin luostarin johtajan arkkimandriitta Sergein nimenomaista kieltoa joogannut (salaa) luostarinmäellä. Asennot, liikkeet, hengitykset ja mantrat, jotka jossain muualla eivät vahingoita ketään ulkopuolista, aiheuttavat luostarin alueella huonoja vaikutuksia. Ehkä ne kutsuvat pahoja henkiä.

Tunnustukset ja opinkappaleet eivät liikuta minua. Jumalan nimet ovat minulle yhdentekeviä. Mutta sisäinen todellisuus – sitä kerta kaikkiaan täytyy havainnoida, sillä ilman sitä en ole olemassa.

Otan rannalta pyöreän kiven käteeni, kuuntelen onko siellä joku. Näen iltatuulen puiden latvoissa, katson onko sillä jonkun hahmo.