Avainsana: kirjoittaminen

”Himokas herra etsii nuorta miestä”

Miksi minä kirjoitan, taasko tämä kysymys. En tiedä, onko mitään tähdellisempää kuin kirjoittaminen. Tai voisinkin ilmaista sen näin: aina kun on kysymys tärkeistä asioista, silloin ryhdytään kirjoittamaan.

Minulle kirjoittaminen merkitsee inhimillisen kanssakäymisen erityistä ulottuvuutta. Mikään ei voi korvata sitä.

Katse, puhe, kosketus – kaikki niin vaikuttavia. Ja niin on myös kirjoittaminen.

Kai Ekholm ilmaisi HS:n tiistaisessa kolumnissaan huolen kirjallisen kulttuurin hupenemisesta. Mikael Jungner sitä vastoin esitti, että lukeminen on ihmiskunnan historiassa lyhyt välivaihe siirryttäessä kehittyneempien viestintävälineiden pariin.

Hän tarkoitti ehkä Netflixiä.

En jaksa huolestua, koska kirjoittaminen ei katoa minnekään. Suomalainen kirjallisuus on kärsinyt viime vuosina lukijakadosta, ja lehdistö koettaa löytää keinoja median mullistuksen tuomiin haasteisiin.

Kirjoittaminen muuttuu, ei katoa. Kirjallinen kulttuuri hakee uusia muotoja.

Hallwylska museet on vastikään digitoinut sata vuotta vanhoja Tukholman yleisten vessojen seinäkirjoituksia, joissa homomiehet hakevat yhteyttä toisiinsa. Tekstit ja kuvat eivät ole pelkästään kontakti-ilmoituksia, vaan niissä myös annetaan vinkkejä ja kuvaillaan kokemuksia, kuten herra joka kertoo miten ihanaa on ollut samanaikaisesti kahden isokyrpäisen hevoskaartilaisen kanssa. Myös Blanch’s Cafén kyypparit olivat suosittuja.

Tukholman vessakirjoitukset olivat oman aikansa Tinder ja Facebook ja Instagram.

Kirjoitan koska se on osa olemustani. Kirjoitan kaiken aikaa julkaistavaa ja yksityistä tekstiä. Jos elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, koetan ilmaista kokemuksen kirjallisesti.

Ja voin kertoa, että aina kun olen rakastunut ja koettanut valloittaa ihastukseni, olen kastanut kynän musteeseen. Vessojen seinille en ole koskaan tuherrellut.

Vuosien ruuhkan laannuttua

”Lapsia minulla täytyy olla”, kirjoitti August Strindberg eräässä kirjeessään, ”sillä ilman lasten kiljahduksia en voi työskennellä.” Jossain mielessä tämä pitää Ruotsin kansalliskirjailijan kohdalla paikkansa. Mutta joka tuntee vähänkin Strindbergin elämäkertaa, tietää, että hänen ajatuksensa olivat aina muualla ja että lasten päivittäisiin tarpeisiin hän ei vastannut millään tavalla.

Allekirjoitan Strindbergin virkkeen omassa elämässäni tietoisena siihen liittyvästä ironiasta. Jään odottamaan lasteni tuomiota, olenko tehnyt hyvin vai huonosti.

Vapaan ammatinharjoittajan työolosuhteet ovat kirjavat. Palkollisella työpaikka ja työpiste luovat sopivan vireen tulokselliseen aherrukseen. Mutta freelancer joutuu itse päättämään, miten haluaa töitä tehdä, ja muutokset työolosuhteissa vaikuttavat paljon viihtyvyyteen ja aikaansaavuuteen.

Olen työskennellyt vuosikausia kotona. Välillä olen hakeutunut kirjastoon, kahvilaan, mökille ja jopa luostariin, jotta rytminvaihdos antaisi sopivan luovan sysäyksen.

Tänä kesänä käytännön syistä työpöydän vakituinen paikka on taas vaihtunut, ja yllättäen huomasin kaipaavani ”lasten kiljahduksia”. Ikää minulle vain on karttunut sen verran, että huudot, kirkaisut ja pienten jalkojen töminä ovat peruuttamattomasti vaienneet ympärilläni.

Strindbergin sitaatti ei ole elämässäni vailla perusteita. Olin nuori perheenisä 1990-luvulla ja samanaikaisesti työskentelin enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kirjoitin kotona väitöskirjan ja romaaneja, laadin lehtiartikkeleita ja toimitin muiden tekstejä. Luin pinoittain kirjoja ja röykkiöittäin käsikirjoituksia, valmistin opetusta. Lasten kiljahdukset olivat jokapäiväistä työnteon taustahälyä.

Nyt minulla on kaikki rauha ja lähes kaikki tarvitsemani aika. Seurauksena on varmaankin keskittynyttä, intensiivistä työntekoa.

Kunpa olisikin. Olen täysin mieleni levottomuuden ja impulsiivisten houkutusten armoilla. Tunnen itseni laiskaksi. Pakenen ystävien seuraan lounaalle tai kahvilaan. Työnteko ihanteellisissa olosuhteissa osoittautuukin yllättävän vaikeaksi.

Jälkeläisiä en enää tahdo hankkia. Mietin, olisiko tähän jokin ratkaisu. Haluaisin töitä tehdessäni kuulla iloista hihkumista ja tömistystä, joka kantautuu luokseni vaimeasti ja johon minun ei tarvitse millään tavoin reagoida. Olla keskellä elämää, tuntea sen kasvuvoima ja syke – ja sitten taas uppoutua omiin ajatuksiin. Eikö se olisi täydellistä.

 

Kirjoittaa, olla olemassa

Riitta Jalosen Kirkkaus tempaa mukaansa pakahduttavaan jännitykseen: kuinka tässä oikein käy. Kerronta imee yhtä intensiivisesti kuin parhaan lajin juonivetoinen romaani tai elokuva, ja teos lähinnä kuvaa hienovaraisesti päähenkilön sisäistä maailmaa.

Romaanin minäkertoja on uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame. Jälkisanoissaan Jalonen selostaa hyödyntäneensä Michael Kingin elämäkertaa ja Jane Campionin tunnettua elokuvaa mutta ottaneensa fiktion laatimiseen paljon vapauksia.

Janet Frame oli 1940-luvun lopulta lähtien vuosikaudet psykiatrisessa sairaalassa virheellisen skitsofreniadiagnoosin perusteella. Hänelle suunniteltu lobotomiahoito peruttiin vain muutamia päiviä ennen kuin toimenpide oli määrä tehdä.

Jalonen luo eläytyneen kuvan, millaista on kirjoittaa alituisesti veitsen terällä, oman olemassaolonsa terällä. Romaanin Janet ei kirjoita siksi, että hän haluaisi tulla kuuluisaksi tai saada rahaa, vaan kysymyksessä on hänen mielenterveytensä, arvonsa ihmisenä ja koko hänen elämänsä merkitys.

Jalosen romaania voi suositella kaikille sydämensä kyllyydestä kirjoittaville: yhtä hyvin menestysdekkaristeille, pienilevikkisyydessään kamppaileville novellisteille kuin kirjailijuudesta unelmoiville skribenteille.

Tule ihmiseksi kirjoittamalla. Tule kokonaiseksi. Sen jälkeen sinulle saattaa olla samantekevää, kuinka moni tekstiäsi lukee.

Riitta Jalosen jälkisanoista voi päätellä, että Kirkkaus-romaanin kirjoittaminen on ollut hänelle vahvasti henkilökohtainen prosessi. Siitä romaani nähtävästi ammentaa ilmaisuvoimansa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus. 352 sivua. Tammi.

Miksi minä kirjoitan

Otsikko viittaa tietysti Paavo Haavikon näytelmään Sulka, sen ensimmäiseen kohtaukseen. Nils, upseeri, istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa hanhensulalla. Jos et muista hänen sanojaan, kannattaa käydä vaikka kirjastossa tarkistamassa. Minulle ne ovat unohtumattomat.

Syitä kirjoittamiseen voi olla monia. Joku haluaa harjoitella kymmensormijärjestelmää, jotta tulisi sujuvaksi. Toisella vuokranmaksu lähestyy ja hän onnistuu myymään henkilöhaastattelun naistenlehdelle. Hen (sukupuolineutraali henkilö) on rakastunut ja haluaa valloittaa sydämensä valitun ja lähettää tälle kauniin runon. Kaupan kassajonossa tapahtui tänään niin merkittävä episodi, että minun on ihan pakko kertoa siitä Facebookissa.

Ja sitten kirjailijat. Muuan valmistaa kirjan joka syksyksi, koska kustantaja pyytää häneltä sellaisen ja koska hän ei ole tullut muuta ajatelleeksi. Toinen haluaa Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi ja saajaksi ja kirjoittaa aina uudestaan mestariteoksen. Kolmas laatii muistelmansa, jotta kaikille kävisi selväksi, kuinka kaikki tapahtui.

Nuorena opiskelijana luin Väinö Kirstinän teoksen Kirjoittajan työt, joka oli ilmestynyt alkujaan vuonna 1968. Se oli minulle ainut käytännön ammattikoulutus. Muu kaikki on tullut erehdysten ja onnistumisten kautta. Olen toki kiitollinen monille neuvojille matkan varrella.

Kirstinän opas oli ammattimaisesta kirjoittamisesta haaveilevalle nuorelle aarre. Hän oli koonnut teokseen monipuolisen otoksen siitä, miten kirjoittajana voi elättää itsensä, ja antoi jopa käytännön ohjeita, miten lähestyä lehdentoimituksia, kustantamoja tai radion teatteriosastoa. Minulla ei ole kirjaa käsillä, joten kaikki tämä perustuu etäisiin mielikuviini.

Kirstinän teos on tietenkin auttamattomasti vanhentunut. Digitalisaatio, sosiaalinen media ja tiedotusvälineiden kriisi on muuttanut kaiken. Kunpa joku taitava ja kokenut kirjailija-toimittaja päivittäisi oppaan nykyaikaan. Sillä nuoria kirjoittamisesta haaveilevia on yhtä paljon kuin ennenkin.

On kuitenkin myös sellaista kirjoittamista, jolla ei ole mitään välineellistä arvoa. On kirjoittamisen ydin, joka ilmentää kirjoittajan sielua, koska kirjoittaminen aktivoi neurologista järjestelmäämme ja persoonallisuuttamme ainutlaatuisella tavalla.

En kirjoita taloudellisen hyödyn tai maineen vuoksi. En kirjoita siksi, että esimies on siihen käskenyt. En kirjoita virheetöntä sonettia osoittaakseni kultivoituneisuuttani. En kirjoita päiväkirjaa jälkipolville.

Kirjoitan vain siksi, että se ilmentää minun olemassaoloani maailmassa. Kirjoitan näyttääkseni sen, kuka minä olen.

Kaikessa tärkeässä kirjoittamisessa on mukana tämä sisäinen, perimmäinen motivaatio. Vaikka teksti olisi väline jonkin muun saavuttamiseen, kirjoittajasta huokuu aina sisäinen palo.

Musta valkoinen musta

Kirjoittamisen kahdeksan jaloa totuutta. Manifesti hetkeä ennen kuin syksyn lehdet vaipuvat historiaan. Tämä on listojen lista. Klikkaa ennen kuin linkki jäähtyy.

  1. Kirjoittamisessa puhe tulee näkyväksi. Korviahuumaava hiljaisuus.
  2. Kirjoittaminen on peruuttamatonta. Puuko palaisi taimeksi. Lapsi ei livu rakastavaisten ensi katseeseen.
  3. Heijastella todellisuutta. Luoda todellisuutta. Olla todellisuutta.
  4. Voiko romaanin julistaa kuolleeksi? Voiko printtiä lukea auringonlaskun jälkeen? Voiko runoudelle jättää hyvästit? Voiko olemassaolosta kieltäytyä?
  5. Maailma antaa kysymykset, kirjoittaa niistä kirjan. Vastaus: juodaanpa kupillinen teetä.
  6. Kirjoittaminen ei ole selonteko vaan teko.
  7. Samaa sanaa ei voi kirjoittaa kahta kertaa kertaa.
  8. Me olemme kaikki janoisia.