Avainsana: kirjat

Hyvä lukija

Kirjailija kaipaa teoksilleen lukijan, mielellään useita. Jos hän saa toivoa enemmän, hän haluaa hyvän lukijan: kiinnostuneen, oivaltavan, kirjallisuuden tosi ystävän.

Kirjallisuusteoriassa kehiteltiin 1970-luvulla sisäislukijan käsite. Sen mukaan sisäislukija on tekstiin koodattu ihanteellinen lukija, joka ymmärtää kaiken mitä teos voi sisältää ja joka lisäksi tajuaa mistä kirjallisuudessa on kysymys.

Olisipa hienoa saada osakseen tuollainen lukija. Mutta teoria myös sanoo, ettei tällaista lukijaa ihmisten maailmassa ole olemassa. Jokainen todellinen lukija on jollain tavoin rajoittunut.

Kun olen tehnyt romaaneita, novelleja tai runoja, olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että kirjoitan aiemman kirjallisuuden päälle. Kirjoissani kuuluu kaikuja muiden kirjailijoiden teoksista, ja käyn mielelläni vuoropuhelua edeltäjieni kanssa.

En kuitenkaan halua paljastaa kirjallisia esikuvia kovin suoraan, sillä sellainen mielestäni latistaa lukukokemuksen. Jos lukija löytää kirjallisen viittauksen, hän ehkä oivaltaa jotain ja ilahtuu. Minulle kirjallisuus on myös älyllistä peliä, jonka parissa voi viihtyä erityisellä tavalla.

Kun julkaisin esikoisromaanini Häätanhu vuonna 1996, siitä kirjoitettiin useita arvosteluja. Tuolloin lehdet vielä julkaisivat arvosteluja, oli jopa arvostelijoiden ammattikunta.

Petyin kuitenkin esikoiseni arvosteluvastaanottoon. Olin suorastaan vihainen siitä, että juuri kukaan ei huomannut, miten paljon nokkelia kirjallisia viitteitä olin sommitellut romaaniini. Olin kirjoittanut teoksen kaiken fanittamani suomalaisen kirjallisuuden päälle. Tomppelit arvostelijat mainitsivat ainoastaan kaksi kirjallista viittausta romaanin nimen perusteella. Nykyään sellaiset löytyvät silmänräpäyksessä googlaamalla, ja niistä ei todellakaan kirjassani ollut kysymys.

Ainoastaan Hufvudstadsbladetin Elisabeth Nordgren huomasi viittauksen alkuperän oikein. On olemassa erittäin tunnettu suomalainen klassikko, jossa hääjuhla tempautuu koomiseen vauhtiin ja jossa väärä mies on sulhasena.

No tietenkin, Aleksis Kiven Nummisuutarit. Näytelmän ruotsiksi kirjoitettu varhaisversio tunnetaan kirjallisuushistoriassa nimellä Bröllopsdansen. Siihen nimenomaan viittasin. Onko tuo nyt niin vaikea keksiä?

Johtopäätös: hyvä lukija on sellainen, joka hoksaa jonkin tärkeän asian, mitä muut eivät ole huomanneet.

Kirjat joita en kirjoittanut

On käynyt sillä tavalla hassusti, että tyttäreni Silja Liukkonen on ryhtynyt kirjailijaksi. Hänen esikoisteoksensa Vippi-ihmisiä näkyy jo Otavan ennakkotiedoissa. Tämän vuoden kirjallisuudelta odotan eniten hänen ”hauskaa ja riipaisevaa” romaaniaan.

Minulla ei ole mitään tekemistä Siljan kirjallisten ja taiteellisten pyrkimysten kanssa. En ole häntä edes usuttanut. Mutta apurahoista olen neuvonut häntä: hae aina kun on mahdollista.

Hän esitti tarkennuksen: entä jos suunnitelmat muuttuvat? Taiteellisessa työssähän sellainen on melko tavallista.

Vastasin: tärkeintä on, että jotain syntyy. Tämä toki perustuu vain olettamukseeni. En tiedä, miten lautakunnissa asiaan suhtaudutaan.

Olen ajan mittaan luultavasti hakenut apurahoja suunnitelmiin, jotka eivät ole toteutuneet. Muistan selvästi ainakin kaksi teosta, joita en ole kirjoittanut. On syntynyt jotain muuta, esimerkiksi viime vuonna julkaisin laajan romaanin, joka kasvoi ohi aiheestaan. Tai jokin käsikirjoitus lepää komerossa, kerää itseensä aromeja kuin kypsyvä vuosikertaviini.

Nuo kaksi aloittamatonta suunnitelmaa ovat yhä olemassa. Minulla on niistä muistiinpanot. Mikä estää ruveta niitä kirjoittamaan.

Tässä iässä olen havahtunut ajatukseen, että kaikkia ideoita ei ehkä ehdi toteuttaa. Mihin aika riittää.

Erityisen kouriintuntuvaksi tämä tunne tulee, kun tajuntaan yhtäkkiä tunkee odottamattomalta suunnalta uusi kirjaidea. Mielessä polttelee aihe, joka aivan itsestään alkaa muotoutua suunnitelmaksi ja joka haluaa ohittaa jo olemassa olevat kirjahankkeet ja -luonnokset.

Nyt, nyt, nyt. Pitäisi päästä kirjoittamaan sitä.

Älä spoilaa

Jos selostan teini-ikäiselle tyttärelleni liian tarkasti jonkin romaanin tai elokuvan juonta, hän huudahtaa: ”Älä spoilaa!”

Minua itseäni ei ole oikeastaan koskaan haitannut, jos joku kertoo juonen etukäteen. Olen ajatellut, että tarinoissa on tärkeämpiä tasoja kuin se, miten tapahtumat etenevät ja minne ne päätyvät.

Joskus jo alussa ilmenee, että päähenkilö kuolee. American Beauty -elokuvassa päähenkilö Lester Burnham kertoo sen heti itse. Sillanpään romaanin ensiriveillä teloitettava Toivolan Jussi menee valmiiksi ruumiskasan päälle makaamaan.

Kun loppuratkaisua ei tarvitse jännittää, voi kiinnittää huomiota muihin asioihin. Silloin luku- ja katsomiskokemus saattaa olla syvempi ja täyteläisempi.

Mutta nyt käännän kelkkani. Olen kirjoittanut Ilman sitoumuksia -romaanini siten, että juonen käänteillä onkin paljon merkitystä. Esitän siis nöyrän toivomuksen: älä kerro liikaa.

Jos olet lukenut romanin ja aiot kommentoida sitä julkisesti tai sosiaalisessa mediassa, koeta asettaa sanasi niin taiten, ettet paljasta juonta. Tämä olisi minulle kovin tärkeää.

Älä spoilaa!

Miten aukeaa avainromaani

Minulta on kysytty, olenko kirjoittanut avainromaanin. Pian ilmestyvä Ilman sitoumuksia -romaani tapahtuu nimettömäksi jäävässä itäuusimaalaisessa pikkukaupungissa. Sattumalta asun itse samanlaisessa.

Alun perin avainromaani tarkoitti sitä, että on romaani ja siihen avain. 1700-luvulla Ranskassa Madeleine de Scudéry sijoitti teoksiinsa hovista tunnettuja henkilöitä. Skandaaleja välttääkseen hän teki sen peitellysti ja vaihtoi nimet.

Varsinaisen kirjan ohella painatettiin erikseen lista, johon oli merkitty kuka kukin oli tosimaailmassa ja jonka utelias lukija saattoi hankkia. Henkilöluettelo oli siis romaanin avain.

Kun kirjoitan romaanin, rakennan kokonaisen maailman, aikakauden, miljöön ja sijoitan sinne henkilöt. Teen sen parhaiten hyödyntämällä omia kokemuksiani, sitä mitä olen elämässä nähnyt. Eläydyn romaanin henkilöihin sen perusteella, mitä ymmärrän ihmisten käyttäytymisestä todellisessa maailmassa.

Väljässä merkityksessä melkein kaikki romaanit ovat avainromaaneja. Mutta miltei aina tosimaailman vastaparien etsiminen kiinnittää huomion sivuun teoksen ytimestä.

Ilman sitoumuksia -romaani toimii fiktion luonnonlakien mukaan fiktion maailmassa. Olen nähnyt paljon vaivaa tarinan ja henkilöiden sepittämiseen.

Sanat kantavat

Ennen oli olemassa sellainen kirjallisuuskäsitys, että runo tai novelli sisältää parhaat sanat parhaassa järjestyksessä. Mitään ei voi lisätä, mitään ei voi ottaa pois. Minäkin ajattelin hyvin pitkälti samoin.

Olen viime aikoina kuunnellut paljon lattarimusiikkia. En osaa espanjaa, mutta vähitellen olen oppinut ymmärtämään jonkin ilmauksen sieltä täältä.

Sanakirjasta katsomatta tiedän mitä tarkoittavat: Canción para ti, Sin salsa no hay paraíso tai Confesiones del corazón. Jos aikaa olisi tarpeeksi, ehkä oppisin espanjan luonnonmenetelmällä.

Olimme rakkaani kanssa kerran Lissabonissa, ja päädyimme illalla ravintolaan kuulemaan fadoa. Portugalin kieli poikkeaa niin paljon jopa sukukielistään, että se kuulostaa aivan käsittämättömältä.

Nuorehko, alle kolmikymppinen mies aloitti fadon, pakahduttavan tunteellisen laulun, jonka sanoista en tiennyt mitään mutta jonka ymmärsin heti. Minulla nousi pala kurkkuun ja kyyneleet kihosivat silmiin.

Nuori mies kertoi fadossaan siitä, miksi hän oli päätynyt narkkariksi, miten hän koetti ahdingossaan elää eteenpäin ja miten hänellä ei oikeastaan ollut mitään muuta kuin laulunsa. Hänen kurjuutensa oli hänen rikkautensa. Olen aivan varma, että laulu kertoi tästä.

Ajattelen nykyään taiteellisista teksteistä niin, että sanoilla ei ole kovin paljon merkitystä. Tärkeää on se, mitä sanat välittävät. Jokainen sana on mahdollista vaihtaa, jos halutaan. Mutta se mitä sanat kantavat, menee suoraan sydämestä sydämeen.