Avainsana: kirjankustantaminen

Kirjan kriisi 1984

Vuonna 1984 kirjoitettiin kirjan kriisistä. Puhuttiin, että kirjankustantaminen on kuilun partaalla. Huonoja vuosia oli ollut useampi peräkkäin.

Gummeruksen toimitusjohtajana oli tuolloin Pekka Salojärvi (s. 1940), mies parhaassa iässä. Muistelmateoksessaan Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa (2007) hän kertoo, kuinka hän palasi sapattivuodelta Pariisista ja täynnä tarmoa ryhtyi räväkästi laittamaan firmaa kuntoon.

Gummerus yhtiöitettiin. Kirjapaino ja kiinteistöt jäivät Jyväskylään, kustantamo siirrettiin Helsinkiin ja kirjakauppa myytiin. Tarkoituksena oli muodostaa ketterä ja tehokas organisaatio.

Salojärvi onnistui. Tapahtui käänne, jota seurasi taloudellinen menestys. Muut kustantajat alkoivat matkia Salojärven manööverejä.

1980-luvun kirjakriisi sivuutettiin, ja sen aiheuttamat vauriot jäivät suhteellisen pieniksi. Mutta organisaatiomuutokset kustannusalalla ovat sen jälkeen seuranneet toisiaan vähintään muutaman vuoden välein. Kirjayhtymä sulautui Tammeen monivaiheisen prosessin kuluessa. Gummerus osti Weilin+Göösin yleisen kirjallisuuden kustannustoiminnan. Bonnier osti Tammen. Ja surullisenkuuluisa pienten perunoiden Sanoma-WSOY. Jne.

Vuonna 2006 alkoi nyt käsillä oleva kirjan kriisi, joka näyttää pitkäaikaisemmalta ja vakavammalta kuin aikaisemmat kriisit. Pelko on, että laihoja vuosia seuraavat vieläkin laihemmat vuodet.

Yt-neuvottelujen päätteeksi Gummeruksen kustannusliike irtisanoi eilen seitsemän ihmistä toimituksellisista ja muista suoritusportaan tehtävistä, mikä on kova ratkaisu. Kolmenkymmenen hengen organisaatiosta se vie paljon toimintakykyä. Entisten kollegojen puolesta olen surullinen.

Radion Kirjakerho-ohjelmassa kustantamiseen perehtynyt talousasiantuntija Arto Suninen totesi vastikään Gummeruksesta: ”Jossain vaiheessa Salojärvet saattavat kyllä todeta, että toiminta jatkuu enemmän kiinteistöpuolella kuin kustantamon kanssa.”

Gummeruksen kustannusliikkeen keskeiseltä ongelmalta vaikuttaa johtajuusvaje, vaikka johtajia siellä organisaation kokoon nähden on liikaa. Ajan haasteet ovat niin ankarat, että tarvittaisiin Pekka Salojärven kaltaista uudistajaa: rohkeaa näkemyksellisyyttä, vankkaa taloudenpitoa, patruunamaista henkilöstöpolitiikkaa sekä rakkautta kirjallisuuteen ja kirjailijoiden arvostamista.

Ehkä vaatimukset ovat suorastaan kohtuuttoman suuret. Ns. keskisuurten kustantamojen häviämistä on ennustettu 1980-luvulta lähtien. Vain Gummerus on niistä enää jäljellä. Kuinka kauan?

 

Lukujen kertomaa: kirja putoaa, yhä

Kirjamyynti laskee edelleen vääjäämättä. Vuonna 2011 yleisen kirjallisuuden myynti supistui 6,7 prosenttia, ja varsinkin tietokirjallisuus romahti jälleen, peräti 8,7 prosenttia.

Talousuutisointi on nykyään silkkaa propagandaa. Firmojen ja muiden intressiryhmien tiedotteet menevät sellaisinaan mediaan. Saan oudosti kihelmöivää mielihyvää siitä, että seuraan suomalaisten talouslehtien nettisivuja ja koetan selvittää itselleni, mitä oikeasti tapahtuu.

Mutta kirja-alan talousuutiset otan täysin vakavasti, koska tunnen niin monia ihmisiä, joiden elämään nämä muutokset vaikuttavat. Minä olen tietenkin yksi heistä.

Kovin moni ei jaksa nähdä kirjamyynnin kehityksessä enää dramatiikkaa, mutta Kirjakauppaliitto puhuu peräti ”hienosta kirjavuodesta”, mikä on tosiasioiden vääristelyä. Kirja-alan rakennemuutosta sen sijaan on helppo seurata isona, dramaattisena näytelmänä, kun yrityksiä ostetaan ja johtajia vaihdetaan. Kysymys on kuitenkin samasta tapahtumasarjasta.

Jos muutosta tarkastellaan kvartaali ja vuosi kerrallaan, on mahdotonta tehdä oikeita havaintoja. Etäisyys tapahtumiin on liian lyhyt. Kun totean, että kirjallisuudessa sykli on sata vuotta ja kvartaali kestää neljännesvuosisadan, joku ehkä hymähtää: pientä retorista suurentelua.

Mutta tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti.

Kirja-alan poikkeuksellinen jakso alkoi vuosituhannen vaihteessa. 2000-luvun alussa myynnit jämähtivät paikoilleen, vaikka laajemmalti taloudessa oli meneillään huima nousukausi. Vuonna 2006 alkoi sitten kirjamyynnin pudotus.

Kirja-alalla on meneillään radikaalein muutos miesmuistiin. Mediaympäristö vaihtuu, kustantamisen ja kirjamyynnin ansaintamallit muuttuvat, rakenteet mullistuvat. Myös kirjallisuuden kulttuurillinen asema määritellään uudelleen.

Sanotaan, että historiallinen murros on mahdollista nähdä oikeissa suhteissa vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun tapahtumasarja on päättynyt. Vielä emme tiedä, mitä on tapahtumassa tai edes milloin uusi käänne tapahtuu. Kvartaali, neljännesvuosisata, täyttyy pian, ennen kuin olemme tässä asiassa viisaampia.

Kasvuyrityksiä, uusia toimijoita, uutta tekemisen tapaa tarvitaan – samoin näkemyksiä lukukulttuurin ylläpitämisestä. Kirjailijat kyllä kirjoittavat, pyytämättäkin.

 

Miksi Suomessa ei myydä e-kirjoja?

E-kirja tulee. Tuttu lause jo edelliseltä millenniumilta. Jos heittäytyisin filosofiseksi, voisin todeta, että maailma toteutuu tulemisessa eikä mikään ole koskaan valmista, mutta jotkut ovat jo kaivanneet sitä sähkökirjaa luettavakseen. Vuonna 2010 sähköisten kirjojen osuus yleisen kirjallisuuden myynnistä oli alle prosentin, tämän vuoden lukuja ei haluta lausua ääneen.

Mikäli tilannetta hiukankin analysoi, saattaa tulla mieleen, että suomalaiset kustantajat ja kirjakauppiaat ovat koettaneet estää tai ainakin hidastaa e-kirjamarkkinoiden syntyä, koska ne pitävät lähinnä omista eduistaan kiinni ja pelkäävät perinteisen kirjan myyntien voimakasta vähenemistä.

Kukaan ei ole osoittanut, miksi tätä olisi syytä pelätä. Kirjamarkkinat ovat viime vuosina supistuneet aivan muista syistä.

Jakelu muodostaa pullonkaulan. Ostotapahtuma Elisa-kirjasta, Suomalaisesta Kirjakaupasta ja Akateemisesta kirjakaupasta on liian monimutkainen. Ylimääräisen riesan aiheuttaa DRM-suojaus, jonka vuoksi kirjan ostajan on hankittava käyttäjätunnukset myös Adobelta. Luultavasti e-kirjan myynti alkaa sujua vasta kun suojauksesta luovutaan ja osoitetaan esimerkiksi vesileimalla, kuka on tiedoston alkuperäinen ostaja, jos niin halutaan.

Ostotapahtuman pitäisi olla yhtä mutkaton kuin Amazonin Kindle-laitteelle tai Applen iBooks-verkkokaupassa, joka on juuri aloittamassa toimintansa Suomen markkinoilla. Valittuaan kirjan ostaja antaa käyttäjätunnuksensa ja salasanansa, jonka jälkeen kirja latautuu muutamassa sekunnissa ja sen hinta veloitetaan luottokortilta.

Hinnoittelu on selvin näyttö siitä, että kustantajat ja kirjakauppiaat eivät ole halunneet myydä e-kirjoja. Lähes painetun uutuuskirjan hintaiset e-kirjat eivät liiku minnekään. Jopa backlist-teoksista saatetaan pyytää yli 20 euroa sähkökirjana. Havaintojeni mukaan vasta tänä syksynä on hinnoittelulla ryhdytty kokeilemaan, minkä verran kuluttajat ovat valmiita maksamaan e-kirjastaan.

Kirjamarkkinoilla on odotettavissa arvoketjun muutos. Nähtäväksi tulee, onko kustantajilla roolia e-kirjan ketjussa vai jäävätkö ne sivustakatsojiksi.

Jos oletetaan, että jollakulla kohtuullisen menestyneellä kirjailijalla olisi vanhojen teostensa sähköisen julkaisemisen oikeudet itsellään ja hän päättäisi tehdä sopimuksen suoraan jakelijan kanssa, hänen tuotantoaan voitaisiin myydä e-kirjoina 5,99 euron hintaan ja hänelle jäisi myytyä kappaletta kohden enemmän tuloa kuin perinteisessä mallissa 25 euron hintaisesta kirjasta. Lisäksi tuo 5,99 euroa asettuu ostokynnyksen alapuolelle, jolloin kuluttaja klikkaa tuotetta spontaanisti eikä ryhdy hintavertailuihin tai etsimään kirjaa piraattitiedostona.

Valveutuneet kirjailijat tekevät parhaillaan näitä laskelmia ja pohdiskelevat vaihtoehtoja. He eivät luovuta kustannussopimuksellaan sähköisiä oikeuksia, ellei kustantajalla ole konkreettista suunnitelmaa e-kirjan julkaisemiseksi.

Kustantajista ja kauppiaista riippumaton olennainen seikka on se, etteivät laitekanta ja tiedostomuodot ole vakiintuneita ja yhteensopivia. Amazon ja Apple pysyttelevät tiukasti omassa leirissään, ja loput laitevalmistajat muodostavat kolmannen leirin.

Todennäköisesti iPad-tyyppiset laitteet vievät lopulta kilpailussa voiton, koska ihmiset eivät halua enää useampia laitteita nurkkiin pyörimään. Paljolti yhä ajatellaan, että e-kirja on yksi paperikirjan ilmenemismuoto, mikä on rajoittunut käsitys. Äskettäin julkaistu T.S. Eliotin The Waste Land on rakennettu varta vasten iPadia varten.

Suomalaisissa sähkökirjoissa lähes yksinomaan käytössä oleva ePub-tiedostomuoto tulee väistymään, ellei sitä kehitetä. Nykyisellään se on visuaalisesti tökerö ja sisältää ominaisuuksia ja virheitä, jotka perinteisessä kirjassa eivät ole hyväksyttäviä (äpärät, tavutusvirheet, liehureuna romaanissa). Monet kuluttajat tajuavat tämän eivätkä ryhdy ostamaan e-kirjoja ennen kuin pysyvä standardi on luotu.

En usko, että e-kirjan runsaskaan myynti vähentää paperikirjan menekkiä. Mutta sellainenkin mahdollisuus on, että yleistyessään e-kirja toimii markkinoinnin tukena ja tehostaa vastaavan perinteisen kirjan menekkiä.

 

Ryhtyisinkö kirjallisuusagentiksi?

Huhtikuun lopussa julkistettu tieto siitä, että Bonnier ostaa WSOY:n, on otettu kummastuttavan myötäsukaisesti ja hymistelevästi vastaan. Ainoastaan Anja Snellman on rohjennut tuoda esiin kirjailijan syvempiä tuntoja.

Kaikille alaa seuraaville pitäisi olla selvää, etteivät kirjailijoiden vaellusvuodet suinkaan ole ohi. Kustannusalan rakennemuutos jatkuu. Nyt WSOY:ltä lähtee Harri Haanpää, ja syksyllä nähdään uusia käänteitä kiehtovassa näytelmässä.

Perinteinen kirjailija–kustantaja-malli näyttää tulleen tiensä päähän. Kirjailijat ovat menettäneet luottamuksensa kustantajiin ja enemmän tai vähemmän epätoivoisesti etsivät turvapaikkaa. Ja mikäli et tätä jo tiedä, kerrottakoon, että muuttuneessa toimintaympäristössä kustantajat rakentavat parhaillaan uudenlaisia sopimusjärjestelmiä, joiden tarkoitus on kauniisti sanottuna viedä juusto kirjailijan lasten leivän päältä.

Ilmassa on vahva tilaus uudenlaiselle toimintamallille. Se luottoihminen, johon kirjailija voisi kaikissa tilanteissa turvata, olisikin agentti. Olen pohdiskellut, voisinko ryhtyä tällaiseksi agentiksi.

Tarkoitan tässä nimenomaan kotimaassa toimivaa kirjailijan edustajaa. Minulla ei ole vaadittavia kontakteja ja kokemusta kirjailijoiden ulkomaanoikeuksien hallinnointiin.

Oletetaan, että kahden vuoden kovalla työnteolla saisin 15–20 kirjailijan sopimusasiat hoidettavakseni. Heissä olisi muutama menestyskirjailija, koko joukko vankkaa keskikastia ja kourallinen tulevaisuuden toivoja. Neuvottelemieni sopimusten kautta kulkisi vuosittain noin sadantuhannen uutuuskirjan myynti. Kohtuullinen korvaus agentin työstä olisi kaksi prosenttia, joista toinen nipistettäisiin kirjailijalta, toinen kustantajalta.

Toimintamallissa on kaksi vaikeaa kohtaa. Ensinnäkin olisi kyettävä saavuttamaan kirjailijoiden luottamus ja saatava heidät vakuuttuneiksi, että sopimusasiat kannattaa hoitaa agentin kautta. Toiseksi olisi pystyttävä keräämään niin vahva kirjailijasalkku, että olisi ylipäätään asiaa neuvottelupöytään kustantajien kanssa.

Mutta taloudellisesti malli ei toimi. Suomi on liian pieni maa: liikevaihto ei riitä toimiston pyörittämiseen. Vaikka kysymyksessä olisi yhden miehen firma, agentti ei pystyisi maksamaan kohtuullista palkkaa edes itselleen.

Viime vuosien myllerryksessä kirjailijat ovat toimineet siten, että suuriin tai keskisuuriin kustantajiin pettyneet kirjailijat ovat hakeutuneet pienehköjen reilun kaupan kustantajien huomaan. Niillä on kuitenkin vain rajalliset mahdollisuudet ottaa lisää kirjailijoita listoilleen.

Siksi olen vakuuttunut, että agentit tulevat pian myös kotimaiseen kustannusbisnekseen. Kunhan vain joku keksii taloudellisesti toimivan kuvion. Tyytymättömiä ja turvattomuutta tuntevia kirjailijoita on jo riittävän paljon.