Avainsana: kirja-ala

Kirjoittajan työkalut

Kirjoittajan ja toimittajan työkalut ovat vaihtuneet. Joskus taannoin minusta tuntui hohdokkaalta poimia pikkutakin sivutaskusta kapea lehtiö ja kaivaa huopakynä povitaskusta. Ajattelin, että näytän ihan oikealta reportterilta.

Kirjojen toimitustyössä ja omien kirjojen muokkaamisessa lyijykynä ja kumi ovat olleet perustyökaluja ties kuinka pitkään. Ensimmäisessä kustannustoimittajan työpaikassani esimieheni Juhani Salokannel sanoi, että korjaukset käsikirjoitukseen tehdään lyijykynällä.

Teroitettava Faber-Castell HB vaihtui pian lyijytäytekynään. Pian opin myös huomaamaan, minkä laatuinen kumi ei sottaa.

Ammattikirjoittajan työssä kuulakärkikynällä ei ole mitään käyttöä. Minua ärsyttää joka kerta tavattomasti, kun Valamon luostarissa käyn Pentti Saarikosken haudalla. Sinne ovat tietämättömät jättäneet kuulakärkikyniä läjittäin. Ai että minua inhottaa, jos joku työntää käteeni kuulakärkikynän, joka vuotaa ja jonka kärkeen on takertunut nöyhtää.

Työskentelen nykyään lähes kokonaan digitaalisessa ympäristössä. Ainoastaan päiväkirjaa ja vaihtuvia muistiinpanolappuja kirjoitan käsin. Väline on silloin huopakynä.

Mutta yhä enemmän työ tapahtuu digitaalisten tiedostojen parissa. Triviaaleja tietoja ei tarvitse lähteä tarkistamaan kirjastoon tai lehtiarkistoon, kun ne voi kysyä neiti Googlelta.

Kirjojen toimitustyö ja omien kirjojen muokkaaminen kestää vähintään useita päiviä. Silloin on jollain tavoin osoitettava se, missä kohdassa työ on meneillään.

Minulle on tullut tavaksi kirjoittaa docx-tiedostoon versaalilla: TÄSSÄ. Kun seuraavana päivänä palaan työn pariin, löydän hakutoiminnolla helposti, mistä jatkan eteenpäin.

Kirjojen valmistamisprosessissa voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki alalla työskentelevät tietävät tämän. Yleensä ei tapahdu, yleensä ollaan huolellisia, mutta missä vaiheessa tahansa voi tulla virhe.

Minulla on pieni hermostuttava painajainen, joka vaivaa minua juuri silloin kun pitäisi nukahtaa. Entä jos en huomaa, että toimittamani tai kirjoittamani kirjan käsikirjoitukseen on johonkin kohtaan jäänyt versaalilla tuo silmiinpistävä sana.

Käy niin, että taittaja ei havaitse virhettä. Jostain kumman syystä se vilahtaa myös oikolukijan silmien ohitse.

Ilmestyy kirja, jonka jollain sivulla on mystinen ”TÄSSÄ”. Minun on pakko muuttaa tapojani, jotta pääsen painajaisesta. Minun on löydettävä uusi työskentelyrutiini. Aagh!

Sanat ovat tärkeitä

Sain lahjaksi Tove Janssonin ensimmäisen novellikokoelman Lyssnerskan (alun perin vuodelta 1971). Siihen sisältyy kertomus, jonka päähenkilöt ovat kirjailija ja hänelle omistautunut fani.

En voinut väistää ajatusta, että tällaista ei enää tapahdu.

Viime viikolla julkistettiin kirjallisuuden myyntilukuja 2019. Käyrät osoittavat edelleen alaspäin.

Kirja-ala on siitä erikoinen, ettei kukaan alalla työskentelevä suostu avaamaan lukuja. Tilastot vain halutaan selittää parhain päin.

Minua esimerkiksi kiinnostaisi tietää, mitä tarkoittaa, että äänikirjoja ja e-kirjoja on ’myyty’ niin ja niin monta kappaletta. Olen joskus kuunnellut kuukausimaksullisessa palvelussa äänikirjaa puoleen väliin ja jättänyt sitten kesken. Onko tuo kuuntelukokemus myytyjen kirjojen tilastossa vai ei?

Viime vuosina myös kirjailijoiden tunteet ovat vaihdelleet jyrkässä kulmassa. Kun taannoin kuulin erään kustantamon edustajien puhuvan ”auringonlaskun alasta”, se tuntui minusta tuskalliselta.

En ole yksin kirjailijoiden joukossa, kun heikoimpana hetkenä olen ajatellut, ettei tällä ole mitään merkitystä. Antaa mennä kaikki. Täytyy keksiä jotain muuta tekemistä.

Mutta odotapas…

Kirjoitan kuitenkin valmiiksi tämän romaanin, jonka henkilöiden kanssa olen elänyt kaksi vuotta. Ja tuo hyllytetty käsikirjoitus, sehän täytyy laittaa kuntoon ja saattaa julkisuuteen. Ja sitten se pitkään suunnittelemani suurteos, sen ainakin vielä teen.

Ja novellit! Kertomuksia rakkaudesta tänä aikana, nehän minun myös piti kirjoittaa. Kyllä novellit vielä palaavat kirjallisuuden keskiöön, nehän ovat niin helppolukuisiakin.

En sittenkään anna vielä periksi.

Tove Janssonin kertomuksessa ihailija ja kirjailija lopulta tapaavat. Nuori fani sanoo: ”Sanat ovat tärkeitä.”

”Se on totta”, novellin kirjailija vastaa. ”Sanat ovat tärkeitä.”

Toivoisin, että kirjailijana voisin keskittyä kirjoittamiseen. Ettei minun tarvitsisi miettiä, miten kirjallisuudella menee ja kuinka kirjaani parhaiten myytäisiin. Suostun kyllä haastatteluihin ja vaikka seison käsilläni keskellä toria, jos siitä on hyötyä.

Mutta en halua huolehtia kirjallisuuden tulevaisuudesta. Sepustan näitä tekstejä joka tapauksessa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä. Minulle vain sillä on merkitystä. Haluan olla huoleton ja kirjoittaa, kirjoittaa.

Ajanvietekirjallisuus

Ajatteleeko joku vielä nykyään, että pitää olla tabuja? En usko. Olen työskennellyt pitkään kirjallisuuden parissa ja ihmettelen, miksi kiehtovalla ja maailman muutokseen tiiviisti osallistuvalla kirja-alalla on yhä kiellettyjä puheenaiheita.

Eräs tabu tiivistyy sanaan ajanvietekirjallisuus. Olen tietoinen, että sana on hieman vanhahtava sävyltään. Mutta kun viihdekirjallisuus-sana on tabuluonteensa lisäksi tavattoman kulunut ja kuormitettu, ehdotan, että ruvettaisiin uudestaan käyttämään sanaa ajanvietekirjallisuus.

Puhuttaisiin täysin avoimesti. Nimitettäisiin ajanvietekirjallisuudeksi kaikkea sellaista, joka sitä on.

Olen saanut koulutukseni ja harjaantumiseni kirjallisuuteen siten, että ajattelen kirjallisuutta yhtenä taidemuotona. Olen opiskellut estetiikkaa ja kirjalliset työni olen tehnyt ensisijaisesti Antti Hyryn sanoin kirjallisuuden ”taiteellisessa systeemissä”.

Peruskiinnostukseni kirjallisuutta kohtaan on vakavaa, toki myös leikillistä. Ajattelen niin, että kirjallisuus tarjoaa taiteellisia elämyksiä ja parempaa ymmärrystä maailmasta ja ihmisenä olemisesta. Tätä voi toki tarjota myös ajanvietekirjallisuus – mutta yleensä vain sen paras osa. Kirjallinen makuni on sillä tavoin rajoittunutta, etten ole kovin paljon kiinnostunut ajanvietekirjallisuudesta.

Samalla kun kirja-ala Suomessa on ajautunut ennennäkemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin, ajanvietekirjallisuus käsittää yhä suuremman osan julkaistavista kirjoista. Perinteisesti alalla on puhuttu genrekirjallisuudesta ja tarkoitettu tällä esimerkiksi dekkareita, sotakirjoja ja historiallista naistenviihdettä ym. Lisäksi erityisryhmille kohdistettu fiktiivinen kirjallisuus, kuten fantasia tai scifi, on luontevaa käsittää genrekirjallisuudeksi. Niihin liittyy usein fanikulttuuri ja lukijat saattavat lukea pelkästään tiettyä genreä.

Kirjojen markkinoinnille on tyypillistä, että kehitetään uusia genrenimityksiä: nordic noir, chick lit, young adults. Näin tehdään ikään kuin olisi tapahtumassa kiinnostavia virtauksia kirjallisuudessa, mutta kysymys on yksinkertaisesti markkinoinnin kohdentamisesta ja markkinoinnin keinoin ilmiöiden tekemisestä.

Näyttää siltä, että kaikki uudet genret ovat ajanvietekirjallisuutta. Samalla taidekirjallisuuden ala supistuu. Viime vuosina tämä on tapahtunut hälyttävästi.

Kirjallisuus kehittyy sykleissä. Nyky-yhteiskunnan epä-älyllisessä ilmapiirissä sivistyksellisesti haastava ja taiteellisesti merkittävä kirjallisuus ei ole kovinkaan suosittua. Ehkä suuntaus kääntyy joskus, ehkä voisimme tehdä sille jotain.

Ensimmäinen askel taidekirjallisuuden arvon palauttamisessa on se, että alamme kutsua kirjallista viihdettä ajanvietekirjallisuudeksi. Vai onko se liian ruma sana lausuttavaksi?

 

Kirjailija sosiaalisessa mediassa

Erään projektin loppuraportti

Vuonna 2010 olin turhautunut. Päivätyö ei enää tarjonnut niitä haasteita, joita olin siltä odottanut. Halusin jäädä vapaaksi kirjailijaksi.

Olin myös kirjailijansatooni tyytymätön: laiho kasvoi kitsaasti riippumatta siitä mitä sarkaan kylvin. Ajattelin silti turhaksi jäädä valittelemaan, ettei kustantajani tee mitään kirjojeni eteen. Mietin, miten itse voisin asiaa auttaa.

Lehdistössä puhuttiin tuolloin entistä kiivaammin kirjailijoiden brändäämisestä. Heidän tuli astua esiin, kertoa elämästään ja kirjoistaan, rakentaa itsestään brändi.

No hyvä, myönsin itselleni. Kirjailijanprofiilini oli aivan liian näkymätön. Sitä korjatakseni päätin lähteä täysillä sosiaaliseen mediaan.

Minulla oli romaanin kirjoittaminen loppusuoralla. Päättelin, että teoksen julkisuudelle olisi hyötyä kirjailijanprofiilin nostamisesta.

Avasin Facebook-tilin ja aloin rakentaa verkostoa. Käynnistin blogin, jossa esitin iskevästi ajatuksiani yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta. Ryhdyin myös twiittamaan, liityin LinkedIn-palveluun, ja jaoin ajatuksiani auliisti, minne vain onnistuin niitä työntämään.

Sosiaalisessa mediassa pitää toki olla sisäistä ilmaisuntarvetta. Sitä minulle oli kertynyt runsaasti, mutta koko ajan mielessäni oli tämä hanke: kuinka nostaa itseäni paremmin näkyviin.

Kolmen vuoden projekti on vaatinut minulta paljon päättäväisyyttä, koska olen ollut siitä yksin vastuussa. En ole juoninut sitä minkään markkinointiorganisaation tai mainostoimiston kanssa.

Tällaiseen kustantajat kirjailijoita mielellään rohkaisevat, koska rahaa ei tarvitse käyttää. Todettakoon kuitenkin, ettei kukaan ole minua tähän suoranaisesti usuttanut vaan itse olen tahtonut.

Työ on tehty. Blogin suosituimmat artikkelit ovat käsitelleet seksuaalisuutta, alkoholia ja kirja-alan muutoskipuja.

Viime syksynä ilmestynyt romaanini Vihreän lohikäärmeen kylä oli luullakseni taiteellinen onnistuminen, koska olen saanut siitä ainoastaan kiittäviä arvioita. Muilta osin projektin tulokset ovat jääneet vähäisiksi.

Voin toki ajatella, että kirjamyynnin huolestuttava käänne vuonna 2013 yhä huonompaan suuntaan on vaikuttanut romaanin vaatimattomaan menekkiin. Mutta vaihtuvia ulkoisia tekijöitä on aina niin paljon, että niiden vaikutuksia on mahdotonta osoittaa.

Olenko nyt siis kirjailijana tuotemerkki? En, koska nimelleni ei ole vieläkään karttunut kaupallista arvoa. Vähälevikkisen kirjailijan brändi on oksymoron: ristiriitainen ilmaus, asia jota ei ole olemassa.

 

E-kirja: tilastojen valehtelemaa

Olen odottanut, että joku pätevä kulttuuri- tai taloustoimittaja selvittäisi, mitä kirja-alalla todella tapahtuu. Vuosittain tarkasteltuna muutokset eivät ole kovin dramaattisia, joten tilastoista ei voi helposti revitellä otsikoita. Tällaisen jutun tekeminen vaatisi ehkä nykyjournalisteilta liikaa syventymistä.

Markkina supistuu. Minne ostajat menevät? Mitä tekevät nykyään ne, joiden intohimona oli ennen lukeminen?

Tammikuussa Kirjakauppaliitto julkisti 2012 tilastonsa, ja asiaan vihkiytyneet kiinnittivät huomiota, että vuoden myydyimpien e-kirjojen kappalemäärät olivat hämmästyttävän suuria lähtien Leena Lehtolaisen yli 10 000 latauksen ”myynnistä”.

Läpimurto? Mitä ihmettä!

Kukaan alalla toimiva ei kommentoinut näitä lukuja, eikä ainutkaan toimittaja kiinnittänyt niihin huomiota. Järkeenkäypä selitys on, että kylkiäiskampanjat ovat kasvattaneet kappalemääräisiä lukuja. Top-listan euromääräisiä myyntejä ei ole julkistettu.

Helsingin Sanomat uutisoi Kustannusyhdistyksen tilastoihin viitaten, että vuonna 2012 sähkökirjojen myynti kasvoi 123 prosenttia. Tämä luku muodostuu pääasiassa siitä, että sähköisten oppikirjojen myynnissä tapahtui hyppäys. Yleisen kirjallisuuden osalta kasvu oli ainoastaan 36 prosenttia. Samanaikaisesti esimerkiksi tablettitietokoneiden myynti kaksinkertaistui.

Mistä Suomen markkinoilla kiikastaa? Suuressa maailmassahan e-kirjat ovat olleet jo pitkään iso juttu.

Tämänkin käsityksen taustalla on tilastopropaganda. Amazon onnistuu yhä uudestaan saamaan tiedotteensa sellaisenaan mediassa läpi.

Todellisuudessa Amazon ei kerro kirjamyyntinsä liikevaihtoa. Itse asiassa koko Yhdysvaltain kirjamarkkinasta on vaikea saada vertailukelpoisia tilastoja, koska sellaisia ei haluta julkistaa.

Amazonin e-kirjojen lukuja ovat kaiken aikaa vääristäneet ilmaislataukset, nimelliseen 1–3 dollarin hintaan myytävät klassikot ja omakustannekirjailijat. Amazonissa on tällä hetkellä yli miljoona omakustannekirjailijaa, joista valtaosa myy vaatimattomasti ja joista ani harvat menestyvät.

Englanninkielinen markkina on tietenkin maailmanlaajuinen, ja lukuja on vaikea suhteuttaa. Mutta jos arvioidaan, että englantia ensimmäisenä tai toisena kielenä puhuvia on yhteensä vaikkapa 600 miljoonaa, saadaan jokin suhdeluku.

Mitä vaikuttaisi Suomen kirjamarkkinoiden tilastointiin, jos meillä olisi yhtäkkiä muutaman vuoden kuluessa 10 000 omakustannekirjailijaa? Kuvitellaanpa sitä.

Tuoreiden tietojen mukaan e-kirjat vastaavat liikevaihdoltaan Yhdysvalloissa 22 prosenttia markkinoista, ja Iso-Britanniassa 13 prosenttia. En tiedä, miten näitä lukuja tulisi suhteuttaa ja tulkita.

Suomessa sähkökirjamarkkinan suuruus vuonna 2012 oli yleisen kirjallisuuden osalta vain 0,36 prosenttia, ei siis lähelläkään sitä yhden prosentin lukua, jonka alan ammattilaiset ovat heittäneet näppituntumalta. E-kirjamarkkina ei ole käynnistynyt, koska alan toimijat ovat halunneet estää sen syntymisen.

Digitaalinen vallankumous muovaa jo lehdistöä uusiksi ja ulottuu vähitellen vääjäämättä myös kirja-alalle. Maailma muuttuu, Eskoseni, nitisten ja kitisten.