On kaikki niin kuin ennenkin, eikä mikään ole ennallaan. Kummallinen olotila. Yllättäen kesäsuunnitelmat menivät uusiksi. En olekaan siellä minne ensiksi suuntasin vaan aivan toisaalla: lapsuusmaisemissani Helsingin luoteisissa kaupunginosissa.
Olen nukkunut yöt pojanhuoneessani, olen tänä kesänä oleskellut Pajamäessä pidempään kuin koskaan sen jälkeen kun 1982 muutin pois sieltä. Lähistön vihreä ympäristö on läpikotaisin eletty, kaikki tutut skutsit ja galtsit ovat paikoillaan. Mätski virtaa kuten ennenkin ja houkuttelee pikkukundeja. Munkan rantsu näyttää oudosti autioituneelta.
Kesän 2022 asuin Hökarängen-nimisessä eteläisen Tukholman lähiössä. Kävin joka toinen päivä hakemassa ruokaa Farstan ostoskeskuksesta, missä tunsin itseni vähemmistöön kuuluvaksi. Hökis ja Pajamäki edustavat lähiöinä samaa kaupunkisuunnittelun ideaa: asunnot, palvelut ja työpaikat (mahdollisuuksien mukaan) on sijoitettu lähelle toisiaan.
Idea ei enää vuosikymmeniä rakentamisen jälkeen päde, minkä huomaa parhaiten pienistä liikehuoneistoista. Niihin on koetettu saada uudenlaista toimintaa – vaihtelevalla menestyksellä. Talot ovat pysyneet paikoillaan, mutta yhteiskunta on muuttunut. Hökiksessä näkee jonkin verran elämää, maahanmuuttajien ansiosta, Pajamäki on tyystin hiljentynyt.
Vanhempani ovat eläneet todeksi kolme isoa historiallista murrosta: maaltamuutto, jälleenrakennus ja työväestön keskiluokkaistuminen. Nyt he huomaavat vielä yhden muutoksen: yli puolella kotisairaanhoidossa tai invatakseissa työskentelevillä on maahanmuuttajatausta. Filippiineiltä, Vietnamista tai Keniasta tulleelle ei ole helppo kotoutua ja kouluttautua hoitajaksi. Toisenlaisia hankaluuksia kohtaavat taksikuskina työskentelevät Irakin kurdi ja somalialainen.
Minä ja minun vanhempani emme halua tehdä heidän elämäänsä yhtään vaikeammaksi.