Toisen ihmisen karvoitus on häkellyttävä. Se herättää hallitsemattomia tunteita.
Muuan ystäväni kertoi, että hän menetti seksuaalisen halunsa ja kavahti inhoten, kun osoittautui, että yhden yön naistuttavuudella oli pitkiä karvoja rinnoissaan. Uimahallin saunassa pysähdyin tuijottamaan, kun näin miehen, joka oli ajellut munakarvansa ja jättänyt vain tupsun peniksenjuureen.
Kulttuurillisena ilmiönä ihmisen karvoitus on saanut liian vähän huomiota, luultavasti siksi että se on keskustelunaiheena jokseenkin kiusallinen. Edes Tuomas Enbuske ei ole tohtinut analysoida sen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.
Lisäksi aihepiiriin näyttää liittyvän pinttyneitä, kestämättömiä kliseitä, kuten se että miehet ovat karvaisia ja naiset sileitä. Tälläkin virheellisellä uskomuksella on valtavan suuri vaikutus meidän kulttuurissamme.
Kun Readingin yliopiston professori Karín Lesnik-Oberstein kokosi tutkielma-antologiaa naisen ruumiin karvoituksesta, hän ei ollut saada sille kustantajaa. Hänen päätteli, että naisen karvoitus on yhteiskunnassamme tabu. Siitä vaietaan. Sitä ei ole olemassa.
Lesnik-Oberstein kertoo, että hänellä on säärissään tavanomaista voimakkaampi karvankasvu. Nuorena hän koetti mukautua sosiaalisiin paineisiin ja ajeli jalkansa, mutta sen jälkeen ne eivät tuntuneet hänen omilta ruumiinjäseniltään vaan oudosti vierailta.
Tätä minun on vaikea käsittää. Kevään tullen katson ympärilleni ja totean, että vaatteiden alta paljastuu vain sileää ihoa. Ovatko kaikki ajellut sääret, kainalot, ylähuulet ja pimpit omistajilleen vieraita ruumiinosia? Onko ihmisen ruumis vain muiden katseita varten?
Näyttelijä ja ohjaaja Leea Klemola on lausunut painavan sanansa naisen häpykarvoituksen puolesta. Hän on suorastaan tuohtunut itsensä ajelevista naisista.
Vuosikymmenen kuluessa onkin tapahtunut selvä kulttuurillinen muutos: yhä useammat naiset ajelevat alapäänsä kokonaan paljaaksi. Myös miesten alakarvoituksen ajelu on yleistynyt. Selitys lienee yksinkertainen: internetin myötä porno on kaikkien ulottuvilla, ja pornofilmien vallitseva normi on karvattomuus.
Karvoitus välittää syvällisiä kulttuurillisia merkityksiä. Muotia voisi tästä näkökulmasta eritellä pitkään. Merkitykset eivät ole universaaleja vaan kulttuurisidonnaisia. Buddhalaiset munkit ajelevat päänsä, mutta intialaiset sadhut antavat karvojen kasvaa valtoimenaan.
Kulttuurillisten ulottuvuuksien vuoksi olisi kohtuutonta vaatia, että kaikki noudattaisivat samoja normeja. Ja mitä edes tarkoittaa sellainen, että antaa karvojen kasvaa ’luonnollisesti’?
On kuitenkin suuri ero siinä, ajeleeko ja muotoileeko karvoitusta persoonallisuuttaan ilmentääkseen vai tekeekö sen sosiaalisten paineiden vuoksi. Minusta vapaus ja karvat näyttäisivät liittyvän yhteen: vapauden lisääntymisen myötä myös karvoitus lisääntyy.
Odotan kesän ensimmäistä lämpöaaltoa. Silloin menen meren ääreen. Näen siellä ihanat naiset rannalla – karvoineen.