Myötätunto kadoksissa

Asun eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, jonka elinkeinoelämään metropolin läheisyys vaikuttaa suotuisasti. Täällä ystävyys- ja tuttavuussuhteiden verkosto on tiivis, ja lisäksi tunnen monen monta kanssakulkijaa ulkonäöltä.

Vähintään viikoittain törmään ikäiseeni mieheen, jolla on ollut kymmenen vuotta samat vaatteet päällä, jolla on harhaileva katse ja joka on aina yksin. R-kioskin jonossa tuttu alkoholistinainen joutuu jättämään valitsemistaan yhden oluen pois, kun rahat eivät riitä. Kauppakeskuksessa näen nuoren tytön, joka on keskeyttänyt koulun mielenterveysongelmien vuoksi – ei työtä, ei opiskelupaikkaa.

Minun on vaikea käsittää sitä, kuinka jotkut voivat olla näille ihmisille kateellisia. Mutta niin vain on. Saan siihen vahvistuksen istuessani keskustan lounaskahvilassa. Kun naapuripöydän kahvittelijat ovat saaneet päätettyä, ottavatko sacherkakkua vai runebergintortun, kuulen heidän puhuvan sosiaalipummeista, jotka ”nostavat luukulta meidän rahamme”.

Keskellä ennennäkemätöntä hyvinvointia yhteiskunnassamme on yhä rakenteellisia ja sosiaalisia ongelmia, joita muka ratkaistaan syyllistämällä yksilöitä. Laman käydessä voimakkaammin päälle on varmaa, että ongelmat yhä pahenevat, ellei niille tehdä jotain.

Yhteiskunnallinen keskustelu on säälimätöntä. Virkamiehet ja johtajat kurittavat puheissaan palkansaajia. Yt-neuvottelujen ja potkujen ilmapiirissä onnekkaat turtuvat muiden epäonnelle. Ja silloin kun sosiaalisessa mediassa kansalaismielipide pääsee kuuluville, vastakohdat kärjistyvät ja äänenpainot kovenevat.

Myös toisaalla yhteiskunnassamme kuohuu: Pekka Himasen tapaus. Tämä vääryys on korjattava, huudetaan. Vaaditaan päitä vadille.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä akateemisessa tutkimuksessa, hallinnossa ja monella muulla alalla ongelmien korjaamiseksi. Mutta todellinen kriittinen keskustelu käydään määritellyillä foorumeilla, ja kaikilla osapuolilla on silloin yhtäläinen mahdollisuus kertoa näkemyksensä. Himanen ei halua astua julkisuuteen, koska hänet revittäisiin kappaleiksi.

Olen miettinyt: jospa Himanen uskoo itse siihen mitä hän kirjoittaa, jospa hän ajattelee tekevänsä tärkeää työtä. Hän haluaa onnistua ja on valmis ottamaan vastaan myös taloudellisen menestyksen. Siinä tapauksessa: missä hän on toiminut väärin?

Himanen on hupsu filosofi, joka ilmaisee ajatuksiaan kohtuuttoman lennokkaasti. Siispä juotetaan hänelle myrkkyä.

Tämän hetken suomalaisesta yhteiskunnasta puuttuu myötätunto. Solvataan, ilkutaan, uhkaillaan ja lopulta vahingoitetaan. Media ja kansalaismedia toimivat äärettömän julmasti. Poliittiselta vastapuolelta viedään ensiksi sanallisesti ihmisarvo, ja jotkut ovat valmiita jopa rikoksiin. Joukko toimii johdonmukaisesti kuin kanalauma: kun hackkyckling on havaittu, kaikki käyvät sitä nokkimaan.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä ongelmien korjaamiseksi. Mutta vielä kipeämmin tarvitaan sittenkin sydämen lämpöä ja hupsuja sanoja lähimmäiselle.

 

Kirjoittajan uudet välineet

Minulla oli ennen tapana paljonkin suunnitella kirjoittamista. Ajattelin aina, että menen mökille ja antaudun kirjoitustyölle, koska siellä saan olla lähellä luontoa ja rauhallinen mielentila synnyttää paljon ideoita.

En koskaan kirjoittanut mitään. Istuskelin, samoilin, soutelin.

Jossain vaiheessa tapahtui muutos. Nykyään kirjoitan mökillä ja tien päällä varsin paljon. Vetäydyn maalle tai pois tutusta ympäristöstä useita kertoja vuodessa ja tekstiä syntyy. Työn tekeminen ei ole paikkaan sidottua, mistä jaksan yhä uudelleen iloita.

Monet kirjailijat ovat työskentelytavoiltaan konservatiivisia. Minäkin rakastan muistikirjoja, laadukasta paperia ja hyviä huopakyniä, mutta uuden tekniikan tuomat mahdollisuudet inspiroivat minua erityisellä tavalla.

Kirjoitustyö on mullistunut reilussa kahdessa vuosikymmenessä ensiksi henkilökohtaisten tietokoneiden tullessa, sitten internetin myötä. Aivan viime vuosina kehitys on kiihtynyt entisestään.

Muistan toki, millainen harras uurastuksen tuntu oli ennen materiaalin hankinnassa ja asiatarkistusten teossa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aineistot, Yliopiston kirjasto, Helsingin Sanomien leikearkisto, ensyklopediat. Joskus piti jopa valokopioida kirjoja. Triviaalin tiedonhankinnan työläyttä en silti kaipaa.

Internetin moninaiset palvelut, älypuhelimen sovellukset ja pilveen tallentaminen merkitsevät työskentelytapojen uudistumista. Uusia mahdollisuuksia tulee ulottuville niin nopeassa tahdissa, että niitä todellakin kannattaa seurata ja hakea itselle sopivia luovia ratkaisuja.

Johanna Vehkoo kuvaa teoksessaan Painokoneet seis!, mitä toimittajan työskentely-ympäristölle on tapahtumassa. Avoin data ja kansalaismedia haastavat lehtimiehen luomaan maailmaan uudenlaisen suhteen.

Myös kirjailijoille merkitsee haastetta se, miten he hakevat kosketuspintaa sosiaaliseen ympäristöönsä: yhteiskuntaan, sosiaaliseen mediaan, lukijoihin. Mutta ihan perustyökalutkin ovat vaihtumassa. Antti Tuuri ja Sakari Issakainen taitavat olla viimeiset kirjailijat, jotka naputtavat tekstiään mekaanisella kirjoituskoneella. Tästä toki heitä suuresti kunnioitan.

Olen käynnistämässä isohkoa kirjallista työtä. Minulla ei ole sen suhteen minkäänlaisia aikatauluja, mutta tiedän, että uusimmat muistiinpano- ja tallennusmenetelmät tekevät tästä työprosessista erilaisen kuin aiemmat.

Kirjoitustyön materiaalia voi sanella, kuvata, skannata, linkittää, kirjoittaa sormella tabletin näytölle ja tallentaa sen jälkeen esimerkiksi Dropboxin, SugarSyncin tai Evernoten kaltaisiin palveluihin sujuvasti käytettäviksi. Taustatyö on muuttunut joutuisammaksi ja muistiinpanot ovat digitaalisessa muodossa valmiina työstettäviksi.

Kirjoittajan välineet ovat nykyään niin moninaiset, ettei ole enää mitään tekosyytä olla kirjoittamatta. On aika toteuttaa suunnitelmat.