Nainen on saapunut junaan hetkeä aiemmin. Hän istuu ikkunapaikalla; hän on nostanut matkalaukkunsa hyllylle ja sijoittanut pienehkön kassin lattialle jalkojensa viereen. Hän katsoo loivassa kulmassa ikkunasta ulos. Minä katselen häntä.
Tämä on pääteasema – joillekin. Ei kulu kuin hetken aikaa, ja kaikki on toisin. Vastaanottajat vaihtuvat saattajiksi. He, jotka nyt parveilevat, ovatkin lähdössä: matkalle, hyvin tietämäänsä päämäärään – tai tuntemattomaan. Paikka on muuttunut lähtöasemaksi.
Nainen luo minuun välinpitämättömän silmäyksen ja kääntää sitten katseen syliinsä. Hänellä on kirja polvillaan, en tänne asti erota mikä se voisi olla.
Minut valtaa selkeä ja vastustamaton tarve: haluaisin nukahtaa hänen viereensä – nukahtaa, ja taas herätä. Sinä ehkä luulet, että ajattelen seksiä ja sen jälkeistä vajoamista. Ei. Tarkoitan pelkästään nukahtamista. Hämärää hengitystä, yhteistä vaipumista.
Mikä voisi olla läheisempää: kaksi satunnaista samasta elämästä osallista uinuu vierekkäin, koskettamatta, vain hipaisun päässä toisistaan. Heidän unensa virtaavat siitä samasta tummasta lähteestä, josta kaikkien unet nousevat. Ja unennäyt kietoutuvat toisiinsa, unikuvat hyväilevät toisiaan. Mutta herättyään he muistavat vain oman unensa ja ihmettelevät sen arvoituksellista kulkua.
Nainen istuu yhä tuossa. Ja sitten se hetki: vielä mikään ei ole liikahtanut, mutta tiedät, että kohta jotain tapahtuu. Tovin olet vielä epävarma, liikkuuko tämä juna, liikkuuko tuo juna vai kenties asemalaituri.
Kunnes käy selväksi: juna lähtee. Nainen istuu ikkunan vieressä. Minä katselen häntä. Hänen junansa lipuu pois asemalta. Minun junani lähtee hiukan myöhemmin.