John Lennon – Liukkonen

Pari vuotta sitten havahduin ensi kerran siihen, että minusta on tullut pikkukaupunkilainen. Hätkähdys oli melkoinen, koska olen sisäisesti mieltänyt itseni aina helsinkiläiseksi.

Kävelin ranskalaisen ystäväni kanssa Porvoon keskustassa, siis aivan kotikulmilla. Olin syventynyt rupatteluun hänen kanssaan, sillä edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo hieman aikaa.

Hän totesi, että minä olen näköjään hyvin kuuluisa kotikaupungissani.

Jäin hetkeksi ymmälleni.

Vasta sitten huomasin, että olin lähes jokaisessa kadunkulmassa tervehtinyt tai vaihtanut pari sanaa jonkun tutun kanssa. En ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska sellainen on aivan jokapäiväistä.

Neljäkymmentä vuotta elämästäni uskoin, etten koskaan muuttaisi vakituisesti pois synnyinkaupungistani Helsingistä. Minua viehätti siellä tietty anonyymius eli mahdollisuus tulla ja mennä ilman että siitä tarvitsi tehdä numeroa. Sosiaaliset haasteet tuntuivat hallittavilta, sillä saatoin koska tahansa sulautua väkijoukkoon.

Mutta ”elämä on se, mikä tapahtuu sinulle silloin, kun suunnittelet jotain aivan muuta”. Päädyin Porvooseen ja nyt olen juuttunut tänne.

Onneksi en ole vielä langennut helsinkiläisnostalgiaan. Joillakin stadilaisuus vahvistuu, kun on joutunut synnyinkaupungistaan pois. Veikko Lehmuksela kirjoitti Ässän kaiho -laulunsa sotajouluna Karhumäessä. Tuomari Nurmion Tonnin stiflat syntyi Riihimäellä. Kari Suomalainen muutti Valkeakoskelle ja sanoi, että stadilainen pärjää missä tahansa.

Mikä on kyllä tottakin.

Olen läpikäynyt täydellisen metamorfoosin pikkukaupunkilaiseksi. Olen siitä edelleen hieman hämilläni. Nautin tavattomasti uudesta olotilastani ja mietin, mikä mahtaa olla syynä.

Olen aina ollut perhekeskeinen. Tarvitsen ympärilleni tuttuja, turvallisia ihmisiä, jotta persoonani toinen puoli, tarve vetäytyä yksinäisyyteen, tasapainottuu.

Pikkukaupungissa olemme kuin yhtä perhettä. Kun kysymme kuulumisia, olemme niistä oikeasti kiinnostuneita. Pidämme toisistamme huolta, olemme toisillemme verkosto. Näistä kohtaamisista käy lämmin, inhimillinen virtaus suoraan sydämeeni. En osaa siitä enää luopuakaan.

Päivä on ympyrä, vuosi on kehä. Niiden keskipisteessä olet sinä itse.

C.G. Jungin synkronisiteetin käsite on laajalle levinnyt ja muuttunut osaksi arkiajatteluamme, vaikka toisaalta tieteellisen maailmankuvan pohjalta se saatetaan kiistää. ”En usko synkronisiteettiin”, joku sanoo.

Tällaista puhetapaa minä kauheasti kummastelen. Miksi pitää empiirisen maailman ilmiöistä tehdä uskonkysymyksiä? Eikö riittäisi todeta: ”Minulla ei ole kokemusta synkronisiteetista.”

Joskus merkitsevältä tuntuvan yhteensattuman kohdalla lienee kysymys tiedostamattomasta viestinnästä tai tiedostamattomista havainnoista. Mutta ihmiselle olisi kai hyödyllistä pysytellä uteliaana ja tarkastella, voiko synkronisiteettia olla olemassa.

Aloitin tämän blogin pitämisen eräänlaisena vapautumisen projektina. En kertonut kenellekään suunnitelmaani, joka oli seuraavanlainen: pidän vuoden päivät blogia ja sen jälkeen jättäydyn pois oravanpyörästä ts. vapaaksi kirjailijaksi.

Mielessäni pyöri John Lennonin laulu Watching the Wheels, jonka keskeinen idea on inhimillisestä hyörinästä syrjään jättäytyminen. Pohdin ankarasti, miltä kohtaa laulua saisin blogille temaattisen otsikon, kunnes oivalsin: I’m doing fine watching shadows on the wall. Tämän vuoksi merkitsin ”varjoja seinällä”. Olin kovasti mielissäni fraasin kaksikärkisestä referenssistä, vaikka mietin, mahtoiko Lennon tuntea Platonin luolavertausta.

Synkronisiteetti alkoi toimia hämmästyttävällä teholla ja nopeudella. Alle kaksi kuukautta blogin aloittamisen jälkeen sain potkut työpaikastani ja totta totisesti päädyin ulos karusellista.

Näihin aikoihin tapasin muuatta kirjailijaystävääni ja pohdiskelin hänen kanssaan:

”Voiko olla mahdollista, että kun päästät ajatuksen universumiin, se alkaa vaikuttaa ympärilleen ja vaikutukset palaavat takaisin sinun luoksesi”, sanoin.

”Niin”, kirjailijaystävä vastasi, ”ja joskus peräti tuntuu siltä, että universumissa on joku, joka asettaa palapelin palat paikoilleen.”

Näin hänen silmissään hymynpilkkeen ja iloitsin siitä, että asioita voi ymmärtää näin pitkälti samalla tavalla. Tosi ystävää katsoessa näkee ikään kuin itsensä kuvastimessa, sanoo Cicerokin.

Vapautumisen projektini etenee kohti toteutumistaan. Vuosi täyttyy pian, ja sen perässä seuraa lopullinen vapahdus. Jos sinulla on joskus sellainen tunne, että aika ei tahdo riittää, voin antaa kokemukseni pohjalta pienen neuvon.

Istu kehän keskelle. Katso kuinka aika syntyy. Tee aikaa.