Olen persoonallisuudeltani herkkä ja introvertti ja monia elämän koettelemuksia olen etukäteen pelännyt. Olen ollut lähes varma, että romahdan, etten kestä ja että epäonnistun. Vain vaivoin olen pystynyt haasteet kohtaamaan.
Vaikeuksien keskellä ja niiden ohi mentyä olen huomannut, että olenkin selviytynyt. Oikeastaan aika hyvin. Olen löytänyt itsestäni sisäistä voimaa yli kaikkien odotusten. Ja kun tilanne on seestynyt, olen miettinyt, mistä olen taas löytänyt tuon lujuuden.
Vastaus on lyhyt: minulla on sisimmässäni hiljaisuus.
*
Amerikkalainen säveltäjä John Cage on sanonut haastattelussa: ”Nykyaika on niin meluisa, ettei meidän pitäisi etsiä mielenrauhaa vain hiljaisuudesta. Meidän tulisi löytää mielenrauha myös metelissä.”
Näin on minunkin mielestäni.
Maailman hälinässä voi helposti käydä niin, että menetän yhteyden sisäiseen hiljaisuuteeni. Jokapäiväisessä arjessa on niin paljon hoppua, että mielen ydintä ei enää tunne. Tai jokin tehtävä tuntuu niin tärkeältä, että sitä kohden on pyrittävä loputtomalla tarmolla.
Ja silloin hiljaisuus unohtuu.
Mutta jos vain pystyn pysymään tiedostavana ja rauhallisena, kuulen alituisesti sisimmän hiljaisuuteni. Kuulen sen, vaikka ympärillä olisi kiivas hyörinä ja hälinä. Palaan hiljaisuuteeni, olen aloillani, katselen rauhassa ympärilleni ja annan otsani silottua.
Jokaisessa ylitseni vyöryvässä äänessä on mukana hiljaisuus, joka saapuu, jos sitä malttaa odottaa.
*
Matkustan junassa ja linja-autossa mieluiten siten, etten järjestä itselleni mitään ajankulua. En varaa lehtiä tai kirjoja, en kuuntele musiikkia tai podcasteja. En tee töitä, vaikka monet kirjailijat ja toimittajat käyttävät tällaisen joutoajan hyödykseen.
Istun yksin hiljaa. Seuraan ikkunan takana vaihtuvia maisemia. Katselen ajoneuvoon nousevia ja kyydistä laskeutuvia matkustajia. Eläydyn linja-auto- tai rautatieasemalla näkemääni draamaan: kaikki ne kohtaamiset ja erot. Halaukset, kättelyt, katseet. Sanat, jotka lausutaan ja joita en kuule.
Istun hiljaa.
Jokainen hetki, jokainen paikka jonka ohitan tuntuu liian arvokkaalta, että uppoutuisin johonkin muuhun todellisuuteen. Matkustaminen merkitsee sitä, että aika ja paikka kulkevat minun hiljaisuuteni lävitse.
Ne jättävät jäljen hiljaisuuteen.
*
Olen hyvä kuuntelija. Nuorena, kun tunsin itseni ujoksi, luulin olevani puutteellinen sikäli, etten uskaltanut lähestyä ihmisiä. En ymmärtänyt, että minulla on sisimmässäni hiljaisuus.
Iän myötä olen oppinut olemaan hiljaisuudessa enkä pelkää ihmisten kohtaamista – sanattomasti tai sanojen kera. Samalla olen huomannut, miten helppoa on kuunnella muita kun tekee sen hiljaisuudesta käsin.
Todellinen vuorovaikutus ihmisten välillä jää toteutumatta, ellei kuunnella. Ja kuunteleminen ei onnistu, ellei löydä sisimmästään hiljaisuutta.
Joissakin ihmissuhteissa olen joutunut kärsimään, kun toinen ei ole huomannut lopettaa puhumista ja olla hiljaa. Olen kuunnellut ja kuunnellut, ja kuuntelemisen malja sisälläni on täyttynyt ja valunut ylitse.
Kun olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa, haluankin sanoa jotain. Haluan keskeyttää. Haluan puhua ja hymyillä, hakea katseella vuorovaikutusta.
Ja silloin ehkä tuo toinenkin löytää hiljaisuutensa. Katseemme kohtaavat.
*
Hiljaisuus tekee äänet kuuluviksi. Ei voimakkuuden lisääminen.
Jos istun ja meditoin, kuulen hengitykseni ja talon rakenteiden rasahdukset. Jos kävelen metsässä, kuulen syksyn tuulen kuusikon latvustossa tai talvella lumen putoamisen oksalta.
Ja tähän liittyy myös paradoksi: äänet tekevät hiljaisuuden kuuluvaksi.
Vuonna 2011 vietin joulun Luumukylässä Etelä-Ranskassa. Se on vietnaminbuddhalainen meditaatiokeskus, jossa maallikot voivat munkkien kanssa osallistua harjoituksiin ja vetäytyä jopa kolmeksi kuukaudeksi perinteiselle talviretriitille.
Vietnamissa perinteellä on vuoden kiertoon liittyvä merkitys. Sadekauden aikana on luontevaa vetäytyä arkisista toimista, koska monet käytännön tehtävät tulevat mahdottomiksi. Sadekausi rajoittaa liikkumista, ja silloin on parasta asettua aloilleen.
Luumukylässä istuin paljon hiljaisuudessa. Kaikki muutkin istuivat vieressäni hiljaa, viisikymmentä munkkia ja maallikkoa samassa salissa.
Kun kello illalla soi meditaatioon, lakkasimme puhumasta. Sen jälkeen jatkui iltahiljaisuus. Aamulla varhain ei puhuttu mitään matkalla aamumeditaatioon. Aamiaiselle ryhdyttiin hiljaisuuden vallitessa. Syötiin äänettömästi puuroa ja juotiin teetä.
Vasta aamiaisen lopulla kello soi merkiksi siitä, että oli mahdollisuus jutella. Vilkas sorina täytti ruokasalin. Oli aivan samantekevää, istuiko vastapäätäni englantilainen Charles, ranskalainen Frédéric tai amerikkalainen William, minulla oli hänelle tähdellistä asiaa. Minulla oli mielessäni jotain, jonka olin juuri tajunnut, ja halusin kertoa sen heti.
Oivallus oli syntynyt hiljaisuudessa.
*
Essee on julkaistu alun perin yksiosaisena Kirjailija-lehdessä 4/2016.
